Miksi kiitän, miksi kirjoitan, miksi, miksi?

Mielestäni juuri nyt, juuri tänään(kin) ihmiset tarvitsevat jotain ikuista ja kestävää, niin kuin ovat aina tarvinneet. Siksi kirjoitan, siksi kiitän vaikka monen mieltä ahdistus ja suru painavatkin. Tänä aamuna mielessäni olivat Immi Hellenin runon ”Paimenpoika” sanat ja sävel. Ajattelin tulla sen tänne kirjoittamaan – lohduksi niille jotka potevat yksinäisyyttä. Mutta on parempikin sanoma. Tuo joka on otsikkona! Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen 13 luku. Tahtoisin sen tähän kokonaan, mutta uskossa siihen että jokaisella joka tätä mahdollisesti lukee, on oma Raamattu niin en sitä kopioi. Ja löytyyhän se googlaamalla näistä koneistakin.

Tuon kirjeen ihanuus on niin valtava että sitä luetaan ts. luettiin ainakin ennen, vihkitilaisuuksissa kirkossa. Minun äitini vanhassa raamatunkäännöksessä on alustuksena/esipuheena seuraavaa:” Apostoli esittää rakkauden kaikkia lahjoja korkeammaksi, kuvaa sen jaloutta ja sanoo rakkauden yksin olevan ikuisen, mutta muiden lahjojen katoavaisia”! Ja näinhän on. Jatkan muutamalla jakeella lopusta:

”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin, nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niin kuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan! Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, mutta suurin niistä on rakkaus!” Niin, – kestävä ja ikuinen on Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan.

Vaikka Tapio aivan oikein kirjoittikin että elämme kirotussa maailmassa ja siltä voi näyttää ja tuntuakin,  ja se on myös Raamatun alkulehdiltä luettavissa Jumalan omina sanoina, niin ihmistä Hän ei kironnut vaan lahjoitti meille Vapahtajan omassa pojassaan. Siitä minä kiitän, siitä tahdon ”todistaa” Kaikkina aikoina ja päivinä, niin pahoina kuin hyvinäkin! Sillä se on ikuista.

Tuntuu vähän ”maalliselta” laittaa nyt tähän tuota alussa lupaamani runoa niin Pyhä on tämä Jumalan Sana.

Mutta me elämme tässä maailmassa jossa kaikesta huolimatta aina on jotain kaunista ja herkkääkin, kuten Jumalan luonto ja taiteet! Siksi kaikille yksinäisille pieni keromus pienestä paimenpojasta! Tämä runo on eri muodossa sanoitukseltaan kuin se jota lauluna lauletaan, mutta kauniita molemmin sanoin, niin kuin ihmiselämäkin. Ja runoilija oli uskova ihminen voi senkin lukea tästäkin runon tekstistä:

” Jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin konttini naulaltaan ja kiiruhdin karjoteille./ Mä kutsuin Herttaa ja Helunaa, ne seurasi torveni toitantaa, ja metsä soitteli meille./ Mä tunnen polkuja paljonkin, jo kesän karjaani paimensin, en konsaan eksynyt vielä. Mä tiedän ruohoiset syöttömaat ja ahonrintamat marjakkaat ja rannat siintävät siellä./ Kun eilen rauhassa karja söi ja pikku vuonaset leikkiä löi, ma poimin muurainta suosta, niin susi syöksähti laumahan, se sieppasi suuhunsa karitsan ja aikoi tiehensä juosta./

Sen kanssa ma silloin taistelin, sen kidasta pienoisen pelastin ja annoin sen äidillensä. Se Susi kättäni haavoitti, vaan olkoon se sille anteeksi, se oli kai nälissänsä./ On armas sunnuntaiaamu tää, se mielessä muistot herättää – nyt toiset on kirkkotiellä. Mä etsin kirjani kontistain, sen äitivainaalta muistoks sain – hän on jo tallella siellä./ Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täälläi palvella Jumalaa, mun urkuni kauniit soikaa! Mun Kirkkoni katto on korkeella, ja ystävä yksi on seurana, joka muistavi poikaa, paimenpoikaa”.

Herra on Hyvä tänäänkin, Hän on rakkaus ja armo Yli kaiken.! Siunattua sunnuntaipäivää!