Karantteeniaikanakin voi juoksennella pitkin pellonreunoja. Silleen minäkin olen tehnyt. Välillä jopa nuorison kanssa. Tänään nuorisoa oli mukana kaksin kappalein ja hölkkäily meni inttervalliharjotteluksi. Leskenlehdet kirkuivat väreillään tienposkesta ja vaativat ottamaan valokuvia itsestään poutapilveilevässä maisemassa. Minä siis jarrutin valokuvaamaan kukkia, juoksin nuoret kiinni ja jäin taas kuvaamaan. Lämmin semmoisessa tulee mutta saa huilata välillä. Kuvaamisen jälkeen täytyy juosta taas kovempaa. Mutta semmoista se elämä on. On joko mentävä koko aika täysillä taikka sitten harjoitettava inttervalleja. Valitte siittä sitte!

Juostessa tulee mieleen erilaisia ajatuksia niin kuin vaikka kirjoittaa inttervalliharjottelusta neljällä teellä mutta vain kahdella iillä. Mitähän semmoinen kertoo karantteenin kahlitseman ihmisen sielunelämästä. Karantteeni aiheuttaa sisäistä kiukkua. Ei pääse kamerakauppaan ostamaan täyskennokameroita ja teleopjeketiiveja makrotoiminnon kera. Taiteellinen sielu turhautuu sellaisesta. Pahasti. Jotenkin on turhautuminen purettava. Vaikka kirjoittamalla inttervalliharjottelusta neljällä teellä mutta vain kahdella iillä. Sori vaan!

Mutta muuten suosittelen kyllä pellonreuna- ja tienpiennarlenkkeilyä. Tänäänkin kirkuvien leskenlehtien lisäksi maisemaa täplittivät sini- ja valkovuokot, leskenlehdet ja voikukkaiset. Lisäksi jokin sinervä puutarhapakolainen hämäili ohikulkijoita teeskentelemällä sinivuokkoa. Mokoma!

Sitä paitsi kun on muutaman kilometrin inttervalliharjoitellut, ei jaksa enää piitata karantteenin aiheuttamasta jumituksesta. Sitä on vain tyytyväinen, että jaksoi kotisohvalle pitelemään kahvimukia korvasta. Ei mulla tänään muuta!