Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Uskollisuutesi suuri on Herra

Mitä pidemmälle yksinäisyyteni ja eristäytymiseni jatkui, ja jatkuu edelleenkin, sitä syvemmälle jouduin itseni kanssa. Kuinka kauaksi jouduinkaan Hänestä Herrastanikin! Olin kuin Joona kalan vatsassa jossa en nähnyt mitään, en eteen enkä taakse. Tunsin kuolevani kituvassa kehossani. Olin kyllä  valmiskin kuolemaan, niin luulin.

Kuitenkin sama Jumala joka oli minua lapsesta asti hoitanut piti huolen omastaan. Sain rantautua Sanan ääreen! Kuinka pieni onkaan ihminen, kuinka vähäpätöinen ja avuton! Mutta on Hän,  joka ei hylkää eikä jätä, vaikka tuntuisi että kaikki ihmiset niin tekisivätkin. Sanoohan sanakin:” vaikka isäsi ja äitisi sinut hylkäisivät, Herra ei hylkää”! – Minä rämmin rannalle, rukoilimme tyttäreni kanssa Ja Herran Henki oli läsnä! Niin ettei sanoa saata.

Olin hukkunut, vetänyt ”vettä keuhkoihini” ja tukehtumaisillani, eikä ketään missään, mutta Herra ei ollut mennyt mihinkään! Hänen rakkautensa, lempeytensä, Armonsa ja hyvyytensä pelasti minut jälleen. Minä löydyin ja löysin sanat – laulujen ja runojen sanat!  Sanojen Sanat ja sävelet! Luin ensimmäisen korinttilaiskirjeen lukuja alkaen kolmannesta? Ja minä täytyin! Kuuntelin ”helmenkalastajien” laulun ja luin runon. Pitkän runon! 742 sivua paksusta Koskenniemen kootuista runoista.

Ensin mielessäni ”Yksin oot sinä ihminen” mutta ajattelin ettei se ole oikea! V.A Koskenniemi teki paljon runoja myös sota- ajasta Suomessa. Minulle aukeni runo nimeltä ”Kenttäpappi”! Se on liikuttava mutta niin pitkä että otan vain osia ja lopun siitä. Miksikö? Ehkä että loppuu itseeni tuijottaminen!

Sua milloinkaan ma tuntenut en. Olit yksi sa joukost vain. Sinä soturi, pappi ja ihminen, sulta sentään paljon ma sain. – Sun kaularistilläs punaisen näin pisaran hehkuvan, sanantuojan ihmissydämen ja sen ikuisen Golgatan. Olit sulkenut suusi, saarnamies. Mut vain kuolossa kalveten, etulinjoille kulkenut oli sun ties, Sanan tulkki tulinen.

Missä Herraas parhaiten palveltiin asein, virsin taikka kun sotatoveri lepoon siunattiin, sieltä aina tapasi sun. Oman henkesi uhalla sanoman pyhän, kuolevalle veit ja jokaisen kärsivän, riutuvan surut, tuskat omikses teit. Tämä oli todistus toverein, tomus äärellä, heiltä myös sain ma, vieras, tietää yksin tein, miten, pappi, päätit työs…..

– Sinä heräsit huutoon korisevaan. Yön kohdusta nousi tuo kuin kaikki kauhu ja kärsimys maan, sua oisi kutsunut luo. Olit kuullut ennenkin äänen sen. Niin yksin valittaa eläin, avuton ystävä ihmisen, joka herraansa vetoaa…Eläin osaton syntiin ja valheeseen, mut ei osaton kuolemaan oli turvautunut ihmiseen kuin ihminen Jumalaan.

Sinun luotisi lopetti tuskat sen. Sille kuoleman armon soit. Sen viime katseen kiitollisen vielä itse nähdä voit, verivirtaan kun omasta rinnastas sinä suistuit hankeen yön ja sen punaten sydänhurmeellas iäks päätit päivies työn. Vuoks eläimen apua anovan menit pappi, kuolemaan. Mutta alennuksesta maailman mitä meille sa annoitkaan!

Jotain uskosta siihen, mitä ei voi kuolema kukistaa, mikä meitä lähemmäs määräämme vei ja lähemmäs Jumalaa. Mikä kärsimystiellemme lohtua luo ja valoa pimeyteen, mikä meille voiton seppeleen suo yli tomumme kylmenneen. Mik on yläpuolella vainontyön, vihan, valheen valtojen ja yläpuolella maailmanyön: Sydän Urhea Ihmisen.!

Korittilaiskirjeessä kirjoitetaan mm. siitä kuinka Kristuksen tuomioistuimen edessä tutkitaan uskollisuus Herraa kohtaan! Hyvien tekojen määrä ja niiden motiivit?! Kirjoitetaan mille ja minkälaiselle perustalle me täällä ajassa rakennetaan, onko se kestävä silloinkin kun tulemme valtaistuimen eteen. Se tuntuu pelottavalta jos sitä ihmisenä ajattelee ja omia asenteitaan ja tekojaan JA ennen kaikkea tekemättä jättämisiään! Mutta lohdun tuonee mm. 3:11 jossa sanotaan:” Muuta perustusta ei kukaan voi laskea sen lisäksi, mikä on jo laskettu ja se ON JEESUS KRISTUS!”

Hän Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus on ainoa pelastuksen perustus. Silti on valvottava tilaansa ja rukoiltava että osaisi ja jaksaisi elää  niin että ”rakennus kestää” kun se päivä tulee Herran edessä josta Raamattu puhuu. Jeesuksen vertaus vuorisaarnan opetuksessa kuvailee sitä ”taloa” jota me täällä maanpäällä ollen rakennamme. Mutta me emme hyvän ja kestävän rakentamisessa onnistu ilman Jumalan apua ja Pyhän Hengen läsnäoloa jokaisessa hetkessämme.

Pitkästi tuli mutta kun on ”Hengissä” taas Jumalan armosta! Niin kuin laulussa ihanasti todetaan, kiitos Jumalalle: ”Uskollisuutesi suuri on, Herra ei vaihteen varjoa luonasi Sun! Iäti kestävä perustus varma On Sinun Armosi, Herrani mun. Suuri on Herrani, uskollisuutesi. Aamuisin uusi sun armosi on. Mitä mä tarvitsen Sulta ain saan sen. Uskollisuutesi on loputon”!!

Jumala, siunatkoon ja varjelkoon meitä kaikkia ja tätä maata tänäkin koettelemusten aikana.!

 

Kommentointi on suljettu.