Huomaan ajattelevani hengellisistä asioista eri tavalla kuin moni suomalainen. En nyt puhu ns. uskovista, vaan ihan kaikista suomalaisista.

 

Ehkä oma taustani evankeelisessa liikkeessä vaikuttaa omaan Jumalakuvaani. Sen sijaan, että lukisin raamattua uhkaava ja kostava Jumala mielessäni, näen edessäni armahtavan ja lohduttavan Isän.

No, näin varmasti kokee moni muukin kristitty ja ajattelee näin mielessään. Mutta itselläni nousee väkisinkin mieleen kysymys, miksi niin monella suomalaisella, etenkin lähellä hengellisiä piirejä eläneillä on hyvin lakihenkinen ja tuomitseva kuva uskovista ja Jumalasta?

Pohdin aamulla asiaa ja mieleeni nousi kuva ihmisestä, joka kovasti ponnistelee ja haluaa antaa omasta elämästään kuvan kuinka Jumala muuttanut hänen elämänsä hyväksi ja sen kuuluu myös näyttää siltä. Kuinka tuon kuvan säilyttäminen ja sen korostaminen nousee uskon elämän keskiöön.

Suomalainen kristillisyys kietoutuu jotenkin ahdistavalla tavalla henkilökohtaisen parannuksen teon ympärille. Elämän pitää muuttua vaikka henki menisi. Kaikki eivät kuitenkaan selviä tuon prosessin läpi jos he joutuvat tuohon ”Jumalan myllyyn” yksin. Kun sopivan säädyllinen elämä on saavutettu, voidaan sitä tarjoilla esimerkkinä kuinka Jumala toimii. Näin syntyy rimoja ja tasoja joita kaikki  eivät kykene ylittämään tai saavuttamaan.

Suomalaisilla on sellainen kuva meistä uskovista, että rukoilemme joka käänteessä ja elämme elämälle vierasta ja kielteistä elämää. Elämme omaa elämäämme piilossa yhteiskunnalta omassa kuplassamme. Ja emme oikeastaan tee mitään puhkaistaksemme tuon kuplan.

Mikä tässä menee sitten pieleen?

Jumalaa ei kiinnosta mitä ihminen tekee vaan siitä keitä me olemme. Hänelle on tärkeää, että se rakkaus mitä hän meitä kohtaan tuntee, välittyisi meidän kauttamme muille ihmisille. Että identitteettimme olisi kiinnitetty Kristukseen ja se muuttaisi identiteettiämme kohti Kristuksen kaltaisuutta. Silloin katse kääntyy ulospäin pois siitä millaista oma elämämme on ja alamme osoittaa rakkautta muita ihmisiä kohtaan.

Uskossa on kysymys suhteesta ja parannus on paluuta suhteeseen Jumalan kanssa. Synti on ero tuosta suhteesta ja Jeesuksen sovitustyö korjaa tuon suhteen kuntoon. Jeesus on ovi Jumalan luo ja tuo ovi on auki. Kysymys on äärimmäisestä rakkauden osoituksesta, jossa Jumala on maksanut valtavan hinnan antaessaan uhriksi oman poikansa. Tuo sovitus on historiallinen kertakaikkinen tapahtuma, jossa on sovitettu tämän päivän ja huomisen synnit. Se vapauttaa meidät elämään Jumalan lapsina ilman kulissien rakentamista, juuri sellaisina kuin olemme.

Olemme huomaamattamme palanneet uskoon, jossa uhraamme päivittäin Jumalalle oman elämämme. Laskemme syntejämme ja kiikutamme päivän säkin taas sinne Golgatan ristin juureen. Miksi otamme edes tuota säkkiä käteemme, vaikka Jeesus on luvannut kantaa sen? Kristus, johon meidät on kiinnitetty, ottaa virheemme heti kannettavakseen. Se Paavalin mainitsema oman elämämme uhri on siinä missä meidät kiinnitettiin Kristukseen. Parannuksen teko tulisikin olla elämää Jumalan läsnäolossa ja edessä elämistä. Suhteen vaalimista Jumalaan.

Suomen ongelma on, että Jumalasta on tullut filosofiaa ja liian henkilökohtaista. Tuohon henkilökohtaisuuteen on sortunut ennen kaikkea Kristityt itse keskittyessään enemmän itseensä. Jumala haluaisi olla konkreettisesti läsnä ihmisten keskuudessa ja siihen hän etsii ihmistä työtoveriksi.

L10T koulutuksen kautta olen itse ymmärtänyt lopultakin, että Jumala haluaa muuttaa elämäntapani toisia ihmisiä ja ympäristöäni siunaavaksi elämäksi. Omat virheeni ja epävarmuuteni eivät ole tärkeitä asioita. Kykenen kunnioittamaan kaikkia ihmisiä ympärilläni ja osoittamaan heille sitä. Jos en jaksa osoittaa avoimesti kristillisyyttääni voin silti elää Jumalan edessä ja siunata toisia ihmisiä ja ympärilläni olevaa yhteisöä. Voin omalla toiminnallani osoittaa kristillisyyttäni ja vähitellen tuo siunaaminen palaa ja muuttaa minua kohti Jeesuksen kaltaisuutta.

Jeesuksen kaltaisuus ei ole mitään käsittämätöntä ja ylimaallista. Se on toisten kohtaamista ja välittämistä ja valmiutta olla Jumalan käytössä. Kaikki Jumalan työ tapahtuu Pyhän Hengen tekemänä ei meidän itsemme.

Kritillisyys on tavallisuutta ei mitään sellaista mikä näyttää oudolle ja omituiselle. Kristillisyys ei ole magiaa ja uskonnollisia tapoja. Se on suhdetta Jumalaan ja lähimmäisiin.