Olen ollut melkoisessa lukkarinkoulussa isyyden saralla. Olen koko kesän kipuillut oman lapsuuteni ja lasteni lapsuuden kanssa. Olen valvonut öitäkin kykenemättä irottautumaan ajatusmyllystä, joka on jauhanut päässäni. Näin kyllä armon ja armahduksen edessäni, mutta se ei sulautunut sisälleni ja antanut rauhaa. Se että kelpaan Jumalalle, ei automaattisesti tarkoita sitä, että kelpaisin itselleni. Oman itsekkyyteni varjo peitti valon, jota kaipaan.

On vaikea kelvata itselleen koska omat virheet ja lapsena koettu häpeä kulkee jatkuvasti mukana. Myöhemmin olen jatkanut niitä samoja virheitä joita suvun miehet ovat toistaneet sukupolvesta toiseen. Ei ole kovin yksinkertaista olla härmäläinen ja etelä-pohjalainen mies. Olla pinnalta kova ja pehmeä yhtäaikaa.

Olen aikaisemmin kirjoittanut omasta koulukiusaamisestani ja siitä millaista oli luikkia joka aamu kouluun niin, etteivät omat luokkakaverit ja kiusaajat näkisi minua. Tuo toisten arastelu ja varominen oli minulle sitä normaalia elämää, joka ei sitten kotona, omille vanhemmilleni paljastunut mitenkään. En osannut pitää mitään mitä elämässäni oli kovin epätavallisena, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna elämässäni paljon kipua ja tuskaa. Olin ylivilkas lapsi, joka sukelsi täysillä hetkestä toiseen ja itki vasta yöllä kohtaloaan.

Seurakuntanuorten toiminta oli ensimmäinen valonpilkahdus, joka antoi lopulta suunnan elämälle. Mutta haavat ovat yhä jäljellä ja aukeavat tämän tästä. Ihminen joutuu aina kohtaaamaan oman menneisyytensä ja käymään asioita läpi.

Juuri nyt, kun korona on sulkenut ison osan sellaisista tapahtumista joihin normaalisti olen osallistunut ja saanut sitä vertaistukea, koen olevani heikoilla oman uskonelämäni kanssa. Tässä hetkessä kuitenkin ajatus Jumalan lapseudesta kantaa. Jumala on uskollinen ja pitää kiinni minusta. Hän on suurempi kuin minun epävarmuuteni ja tunteeni. Olen saanut viedä murheeni ja kipuni Taivaan Isälle tietoon. Saan luottaa kaikki asiani hänen kannettavakseen.

Yhteys tosiin kristittyihin on äärettömän tärkeää, jota internetyhteys ja etäyhteys ei voi korvata ainakaan minulle. Nyt kun työt ovat alkaneet ja työpaikan rukouspiiri on alkanut toimia, huomaan muutoksen itsessäni. Masennus, joka on hiipinyt puseroon alkaa helpottaa ja näköala tulevaan alkaa taas kirkastua. Katse itsestäni ja omista varpaistani on noussut ylös kohti ristin miestä, Jeesusta. Elämän kohtaaminen on helpompaa. Ajatus tehdä Evankeliumin työtä ei tunnu enää vaatimukselta.

Huomaan tarvitsevani myös uudella tavalla rauhaa ja yksinäisyyttä rukousta varten. Tarvitsen Jumalan läsnäoloa elämääni ja psalmien kirjoittajien tuntemusten kautta olen löytänyt uuden kanavan kohdata Jumala. Eilen ”sain” seuraavan psalmin jakeen 34:19 Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.

Tuon Psalmin kautta kuulen Jumalan sanovan minulle, sinäkin Tapio olet minun rakas lapseni, johon olen yhä mieltynyt.