Tätä kaikkea oli Hilja Aaltonen joka eli hyvin vanhaksi. Kuutisen vuotta yli sadan, muistaakseni? Laskemattomat ovat hänen kirjoituksensa, kirjansa, runonsa ja puhujamatkansa. Joku tuntee ja tietää ne paljon paremmin kuin minä, mutta on yksi runo jota hän kertoi äitinsä rakastaneen, tai ainakin se oli ollut hänen äidilleen tärkeä.

En tiennyt mikä hänen äitinsä sairaus tai vamma oli? Sen verran nuorempaa polvea Hiljan suhteen olen? Mutta se runo jota Hilja kertoi äitinsä rakastaneen on ollut minullekin –  nuoruudessani varsinkin  erilaisuuteni takia merkittävä. Olen usein ajatellut sen blogiini jossain yhteydessä kirjoittaa, mutta tullut sitten sen sisällön vuoksi aralle tunnolle. En tiedä kuinka syvä usko Hiljan äidillä oli, mutta Hiljan oma usko kantoi häntä loppuunsa asti. Silti hän uskalsi kertoa äidilleen tärkeästä runosta. Joka siis on V.A. Koskenniemen kirjoittama ja nyt siis tässä. Ei runomitassa, niin kuin se ei ole Koskenniemen kirjassakaan.

”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin, yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot. Askelen, kaksi sa luulet kulkevan rinnallas toisen, mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi, hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet ihmisen kaltaises – vierasta lämmititkin! Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää, kättä sa et, joka ei liukunut pois. Kylmä on ihmisen mieli ja kylmä on armahan rinta. Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton. Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan. Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa. Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut, houreen, jok katoaa, kun sitä kohti sa käyt. Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken, yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot, yksin erhees kätket ja yksi kyynelees itket. Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.”

Minullakin on ollut ystäviä jotka ovat tästä runosta tykänneet, jopa niin, että yksikin muisteli sen olevan Raamatusta.? Muutamia kertojakin sain hänelle siitä muistuttaa että se on vain runo. Kuvaa kuitenkin sellaisen ihmisen kokemusta ja sisäistä maailmaa, joka ei vielä ole henkilökohtaisessa/ sisäisessä maailmassaan, uskossa elävään Jumalaan. En minäkään enää uskoon tulemiseni jälkeen, n. 48 vuotta sitten, voi tätä runoa allekirjoittaa, sillä Elävä Usko poistaa yksinäisyyden ihmisen sisimmästä. Uskossa ihmisellä on aina sisäinen lepo ja varmuus siitä ettei tarvitse koskaan kokea olevansa aivan yksin ja hylätty.

Tunteet voivat kovissa elämän myrskyissä ja hylkäämisissä kyllä hetkellisesti myllertää sisintä. Mutta jos ihmiset jättävät ja hylkäävät, tai esim. tulee tällainen pandemia kuin nyt on, ettei voi lähimmäisiään lähestyä voivat tunteet olla ajoittain raskaat ja ikävät. Mutta tunteet ovat toista kuin Jumalan Sanan totuus ihmisen sisimmässä, se Voittava Voima joka Sanaan sisältyy

HÄN, JEESUS, sanoi lähettävänsä omilleen, ja kaikille jotka tahtovat vastaanottaa ”toisen puolustajan”, Pyhän Hengen olemaan meidän kanssamme elämämme loppuun saakka. Kaikissa vaiheissamme. Ja totisesti Hän On. Niin moni kärsivä kristitty on tästä ollut ja on todistamassa. Ei ole elämä helppoa, mutta ei voikaan olla. Kärsimys kuuluu tähän maailmaan, jokainen saa siitä osansa, kukin tavallaan.

Mutta meitä auttakoon ja lohduttakoon se että ” Hän oli kaikessa kiusattu kuten mekin, mutta ilman syntiä”! Ja jatko on tulkittavissa niin että tuo lause muistuttaa Vapahtajamme oloa kiusattuna ja sen vuoksi mekin voimme kiusaukset kestää. Vaikka se olisi ikävä ja yksinäisyyden kokeminen. Muistetaan Jeesusta Getsemanessa:” Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon!” Meillä on läpi Taivaiden kulkenut Jumalan Poika ja Jumala joka voi ja tahtoo meitä auttaa ja rohkaista. Yksi tämän rohkaisun muoto ovat toiset kristityt, iankaikkinen Jumalan sana ja psalmit! Ja vielä se Saarnaajakin lohduttaa että ”kaikella on määräaikansa” Kaikella!

Psalmi 66 kumpi käännös vaan ja psalmista 68 jakeet 10 ja 11