Vai sammuttiko?

Vai vanheninko vain itseltäni salaa? Kysyn, kuinka elää elämättömältä tuntuvaa elämää? – Vai oliko sitä ollutkaan – elämää? Kuvittelinko vain, olinko kuitenkaan osallinen? Olinko sisällä vai katselinko vain ulkopuolelta, luullen että olen? Ehkä en, mutta nyt?

Mikä aika nyt on, mihin olen päätymässä? Tätäkö ns. Elämä nyt tulee olemaan? Keneltä sitä voisi kysyä, kuka vastaisi – kuka tietäisi kertoa? Tie ei ole hukassa, on vain käynyt hankalaksi ja hämäräksi kulkea. Kysyt:” Nytkö vasta”? Niin kai, nyt? Joskus luulin näkeväni eteenpäinkin mutta nyt en näe.

Ei pimeää, mutta tuntematonta? Mihin hävisi se päivän valo? Se jonka luulin tuntevani. Se jota jotenkin taivalsin, luottaen että kaikki selviää aina kuitenkin! Tavalla tai toisella, jos sitä yleensäkään kovin mietin?? Se, joka tuntui tutulta ja jatkuvalta? Jota en nyt tunne, enkä näe.

En tiedä uskonko, mutta toivon ainakin! Älä jätä minua yksin! Kulje vielä kanssani tämä vieraaksi käynyt taival! Rauhoita mieleni ja vala uskoa, sitä samaa joka oli! Sitä etten ole hukassa, en eksynyt. Vanheneva vain, niinkuin elämä loppua kohti on.

Ehkä tähänkin tottuu? Vai tottuuko? Syrjäydynkö kaikesta mitä ennen oli ja minkä tunsin? Mikä on tämä outo tie? Itseltä hukassa? –  Vain yksi on varmaa!

Hän joka Oli ja On Iankaikkisesti, tietää kaiken, ei jätä eikä hylkää. Hänessä ei ole mitään pimeää! Hän on sammumaton valkeus! Iankaikkinen kanssakulkija, silloinkin kun itse on eksyksissä. Ei siis hätää tuntemattomassakaan maastossa.

Ole kuitenkin Sinäkin kanssani kun tie käy oudoksi! Olethan?