Kun nuori ihminen kuolee, tuntuu se väärältä. Tuntuu kuin jotain tärkeää olisi heitetty pois, kun elämää jää elämättä. Etenkin, kun siihen liittyy sairautta ja kärsimystä, joka on syönyt elämästä ilon pois. Viime viikoina olen käynyt lyhyitä keskusteluja ihmisten kanssa, jotka eivät usko Jumalan olemassa oloon. Heidän kommenteissaan kuolema esiintyy jonkinlaisena kohtalonomaisena sattumuksena, joka vain päättää ihmisen olemassa olon. Vaikuttaa siltä, että kuoleman lopullisuus on lähes lohdunomainen asia. Päällimmäiseksi näistä keskusteluista on jäänyt mieleen se, miten tärkeää olisi tehdä ja kokea mahdollisimman paljon elämässä.

Jäin pohtimaan omaa elämääni, olenko elänyt täysillä ja saavuttanut jotain merkittävää? Mitä vielä pitäisi tavoitella. Kun katson elämääni taaksepäin näen kahdenlaisia tapahtumia.

Ensiksi niitä joissa olen itse pyrkinyt hallitsemaan elämääni. Tavoittelemaan uusia kokemuksia. Niissä kohdissa näen itsekyyttä ja epäonnistumisia. Horjumista oikean ja väärän välillä. Kokemusten tavoittelu ja omien halujen perässä meno onkin johtanut harhaan ja pimeään.

Sitten näen hetkiä, jolloin heikkoudessani olen turvannut Jumalaan. Siellä Hyvä Paimen, Jeesus on tarttunut elämääni ja johdattanut minut ihmeellisellä tavalla läpi vaikeiden asioiden ja antanut lohdun. Nuo hetket paljastavat Jumalan rakkauden minua kohtaan. Noiden tilanteiden kautta Jumalan kutsu palvelemaan on myös saavuttanut sydämeni. Siihen kutsuun sisältyy myös Jumala lupaus olla kanssani silloinkin kun en itse jaksa.

Galatalaiskirjeessä Paavali ikävöi jo Jeesuksen luokse. Hän sanoo että hänelle kuolema on voitto ja Kristus on elämä. Kristitylle elämä on jo nyt matkan tekoa iankaikkisuudessa vaikkakin se on tässä ajassa välillä tuskaisaa ja täynnä haasteita. Ruumiimme rappeutuu ja joudumme oman heikkoutemme kanssa vastakkain. Niissä hetkissä Jeesus haluaa lohduttaa ja vahvistaa meitä. Emme ole tämän maailman orjia vaan olemme hengessä vapaita. Armahdettuja ja pelastettuja ja siksi kuolema on vain välimerkki ihmiselle.