Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


7 kommenttia

Varsinainen umpihankikristitty

dsc_2242

Olivat vetäneet ladun urheilukeskuksen juoksuradalle. Kyllä, latu oli täsmälleen se neljän sadan metrin lenkki. Sepä minua tinki huvittamaan, kun kävelin iltakävelyäni. Kuka nyt tuollaisella ladulla suksisi. Samassa oivalsin, että joku seillä hiihtikin. Hiihti ja puhui puhelimeensa. Nainen käytti kahta sauvaa; varmaankin hänellä jonkin sortin hands free oli.

Onpahan yhden sortin hiihtämistä. Toisen sortin hiihtämistä on se, että käy metsässä hyvin tehdyllä ladulla lamppujen loisteessa. Mennä höökää v-tyylillä kauheaa vauhtia ja manaa ihmisten ja koirien tassunjälkiä näennäisladulla. Onhan siinä vierellä se pertsalatukin mummoille ja muille kunnottomille ihmisille, jotka eivät vauhdin hurmasta ja teknisistä vaatteista mitään ymmärrä.

Muistan jo varhaisnuorena ihmetelleeni latujen hurjaa menoa. Silloin hiihdettiin vielä perinteistä. Mutta minulle oikea hiihtäminen oli hiihtämistä umpihangessa, kun mentiin pilkille Pudasjärven syrjäissä kolkissa. Suksien piti olla vaaksan levyiset, jos ei halunnut upota pipoaan myöten hankeen. Ei siellä muovilipokkailla pärjännyt.

No, olen minä Syötteenkin laskenut. Yhdellä suksella. Kun toinen suksi pääsi karkuun. Siihen aikaan Syötteellä ei ollut laskettelurinteistä tietoakaan. Umpihangessa laskin ja väistelin ikimäntyjä. Seurasin karkulaisen jälkeä ja löysin sen sitten paljon alempaa. Kahdella suksella on paljon helpompi hiihtää kuin yhdellä, uskokaan minua! Sen verran minussakin on hiihtoeksperttiä, että tuon tiedän.

Mutta siis umpihanki! Se se on oikeaa hiihtämistä. Sitähän Hellaakosken Aarokin runoili: ”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.”

Kävelin. Urheilukeskus jäi taakse. Mietin asiaa hengelliseltä näkökantilta. Millaisia ovat kristityt, jotka menevät hassua latua pelikentän ympärillä. Entäs ne, jotka huhkivat pururadan päälle vedettyä vauhtirataa. Ja millaisia ovat ne oikeat umpihankikristityt.

Hetken käveltyäni oivalsin katsahtaa ajatuksiani vähän kauempaa. Milloin minä edes olen viimeksi yli päänsä hiihtänyt? On siitä aikaa, toissa talvena ehkä.

Siinä minä kävelin.

Sauvat kädessä tietä myöten.

Suksista ei tietoakaan.

Mainokset