Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


7 kommenttia

Varsinainen umpihankikristitty

dsc_2242

Olivat vetäneet ladun urheilukeskuksen juoksuradalle. Kyllä, latu oli täsmälleen se neljän sadan metrin lenkki. Sepä minua tinki huvittamaan, kun kävelin iltakävelyäni. Kuka nyt tuollaisella ladulla suksisi. Samassa oivalsin, että joku seillä hiihtikin. Hiihti ja puhui puhelimeensa. Nainen käytti kahta sauvaa; varmaankin hänellä jonkin sortin hands free oli.

Onpahan yhden sortin hiihtämistä. Toisen sortin hiihtämistä on se, että käy metsässä hyvin tehdyllä ladulla lamppujen loisteessa. Mennä höökää v-tyylillä kauheaa vauhtia ja manaa ihmisten ja koirien tassunjälkiä näennäisladulla. Onhan siinä vierellä se pertsalatukin mummoille ja muille kunnottomille ihmisille, jotka eivät vauhdin hurmasta ja teknisistä vaatteista mitään ymmärrä.

Muistan jo varhaisnuorena ihmetelleeni latujen hurjaa menoa. Silloin hiihdettiin vielä perinteistä. Mutta minulle oikea hiihtäminen oli hiihtämistä umpihangessa, kun mentiin pilkille Pudasjärven syrjäissä kolkissa. Suksien piti olla vaaksan levyiset, jos ei halunnut upota pipoaan myöten hankeen. Ei siellä muovilipokkailla pärjännyt.

No, olen minä Syötteenkin laskenut. Yhdellä suksella. Kun toinen suksi pääsi karkuun. Siihen aikaan Syötteellä ei ollut laskettelurinteistä tietoakaan. Umpihangessa laskin ja väistelin ikimäntyjä. Seurasin karkulaisen jälkeä ja löysin sen sitten paljon alempaa. Kahdella suksella on paljon helpompi hiihtää kuin yhdellä, uskokaan minua! Sen verran minussakin on hiihtoeksperttiä, että tuon tiedän.

Mutta siis umpihanki! Se se on oikeaa hiihtämistä. Sitähän Hellaakosken Aarokin runoili: ”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.”

Kävelin. Urheilukeskus jäi taakse. Mietin asiaa hengelliseltä näkökantilta. Millaisia ovat kristityt, jotka menevät hassua latua pelikentän ympärillä. Entäs ne, jotka huhkivat pururadan päälle vedettyä vauhtirataa. Ja millaisia ovat ne oikeat umpihankikristityt.

Hetken käveltyäni oivalsin katsahtaa ajatuksiani vähän kauempaa. Milloin minä edes olen viimeksi yli päänsä hiihtänyt? On siitä aikaa, toissa talvena ehkä.

Siinä minä kävelin.

Sauvat kädessä tietä myöten.

Suksista ei tietoakaan.

Mainokset


6 kommenttia

Olen vähän hyvä

Siis mitä? Olet vain hiukan hyvä, niinkö? Puhu, hyvä mies, äläkä mumise epäselvyyksiä!

Tuohan on sanonta, joka tarkoittaa, että olen siis hyvä. Joku voi tietysti ymmärtää sen juuri päinvastoin. Jos sanon, että olen sikahyvä, niin se kuulostaa jo öykkäämiseltä eli menee överiksi eli siis yli. Mutta vähän hyvä= parempi kuin aika hyvä. Näin se kieli kehittyy.

Tunnistan osaamiseni, saamani lahjat ja kokemukset, enkä aio tai edes saa laittaa niitä piiloon. Jos näet laittaa kynttilän puisen vakan alle, niin a) vakka alkaa palaa tai b) kynttilä sammuu, eli kynttilä ei saavuta sitä tarkoitusta, mikä sillä on.

Tässä blogissa ei ole tarkoitus alkaa luetella osaamistani, vaan yksinkertaisesti korostaa sitä, että minun ei tarvitse hävetä itseäni, ei jäädä katsomoon, kun tilanne kutsuu toimintaan, ei aliarvioida itseäni, ei jättää käyttämättä mitään osaamisestani, vaan päinvastoin kehittää niitä ja opetella lisää.

Ja tämä sama koskee myös sinua!

Jumala on luonut meidät luoviksi ja oppiviksi ja kykeneviksi lapsikseen ja niin kauan kuin säilytämme lapsenomaisen uteliaisuutemme ja halumme oppia uutta, ei apatian tyly koura saa meistä ylivaltaa. Ja kun tähän lisätään kaikki se uusi, mitä myös Pyhä Henki haluaa meissä tehdä, niin Taivas on rajana.

Ylpeys tulee esiin silloin, kun vertaamme toisiin, mollaamme muita ja vähättelemme toistemme osaamista. Keskinäinen rohkaisu ei aina ole ollut kansallinen hyveemme, mutta muutetaan mallia: you can do it, kyllä sinä osaat!

”:>)= vai `:>(=