Yöllä junan ikkunasta näkyi tulikärpäsiä. Ne olivat hassusti oransseja ja käyttäytyivätkin vähän omituisesti. Lensivät kaikki samaan suuntaan alaviistoon.

Juna oli lähtenyt Poznańista varhain iltapäivällä, ja matka kestäisi aamuvarhaiseen asti halki Puolan. Vaunuosastoon tuli alkumatkasta porukka nuoria, taisin silloin itsekin olla kutakuinkin heidän ikäisensä. Yhteistä kieltä ei oikeastaan ollut, vaikka ymmärsin muutamia sanoja. Matkustin siis omissa oloissani, lueskelin ja haaveilin ja pitkästyin. Mitäpä muuta ihminen junassa tekisi.

Niihin aikoihin tapasin matkustaa heikoin eväin. Minulla oli vihreässä kiinakaupan olkalaukussa pari palaa leipää ja omena. Juotavaa ei ollut. Nuorena minulla ei ollut ikinä jano. Tai niin minä itsestäni luulin. Aina sen päivän iltaan asti. Koko iltapäivän juna kulki ja maisemat vaihtuivat. Asemilla oli kummallisia nimiä. Aurinko lämmitti vaunuosastoa.

Myöhään illalla huomasin, että onpahan jano. No, kyllä tässä kestetään aamuun asti. Mutta jano vain kasvoi ja kasvoi. Alkoi suoraan sanoen olla sietämätön. Onneksi juna pysähtyi johonkin isompaan kaupunkiin. Taisi olla Katowice. Sain urkittua nuorilta, että aikaa on kymmenen minuuttia. Asemalta löytyy varmasti siinä ajassa jotain ryystettävää. Valkoseinäisiä käytäviä oli loputtomasti, mutta ei yhtään kioskia. Montakohan minuuttia on mennyt? Neljä? Kurkkaan vielä tuon nurkan taakse. Ei armahtavaa luukkua, josta olisi voinut ostaa mitään. Pakko palata junaan. Kuivin suin.

Vaunuosastossa olin aivan ällistynyt. Ne hassut paikalliset alkuasukkaat olivat löytäneet jostain pieniä juomapusseja. Punaista mehua desin nyssäköissä. Nyssäkkään tökättiin pilli, jolla elämän eliksiirin sain imettyä suuhunsa. Katselin. Ihmettelin. Tuijotin. Yksi heppu kysyi minulta, enkö ollut löytänyt mitään. En. En tiedä, katsoiko hän minua kuin vähä-älyistä. Etkö tosiaan löytänyt ison kaupungin asemalta kioskia! Vai oliko silmissä sittenkin myötätuntoa? Joka tapauksessa hän tökkäsi käteeni mehupussin. Aloin kaivella taskusta rahaa maksaakseni pussin. Hän heilautti kättään torjuvasti.
– Masz!
Ota! Suorastaan omista! Ja minähän omistin pussin vatsaani suunnilleen kertasiemaisulla.

Matka jatkui ja tuli yö. Torkuinkin välillä, ja kerran kun avasin silmäni, näin tulikärpäset. Katselin niitä tovin, varmasti kuitenkin useita kilometrejä. Onko täälläpäin maailmaa ylipäänsä tulikärpäsiä? Miksi ne lentävät kaikki samaan suuntaan. Niitä on pakko olla tuhansia.

Äkkiä lamppu syttyi päässäni. Eivät ne ole tulikärpäsiä. Rata Krakovasta Zakopaneen oli vanha ja monttuinen. Junan kulkusuuntakin vaihtui monta kertaa, ja varmasti siinä sitten vaihdettiin veturiakin. Jollain asemalla oli junamme saanut kiskojakseen höyryveturin, ja sen kipunoita minä olin luullut tulikärpäsiksi.

Niin minä luulin yhden matkan aikana kovin paljon. Luulin, että en tarvitse matkalla juotavaa. Luulin kipinöitä tulikärpäsiksi. Mitähän kaikkea olen tullut sen 80-luvun puolivälin reissun jälkeenkin tullut luulleeksi!

Juna saapui Zakopaneen ajallaan. Hyvin pärjäsin sinne asti pussillisella sokerilientä. Enää piti kyynärpäätaktikoida paikka bussissa, ja olisin perillä, valmiina aloittamaan vaellukset vuoristossa.

Opinko junamatkastani mitään? Yhtenä aamuna lähdin kahdeksan maissa vuorille mukanani sama olkalaukku, laukussa leipä, kananmuna ja omena. Ai, miksi pitäisi olla juotavaa? Minulla ei ollut kovin selkeää suunnitelmaa, mitä reittejä kulkisin. No, vahingossa kertyi vähän matkaa sille päivälle. Reilut neljäkymmentä kilometriä tallustelin. Eihän semmoinen matka ole parikymppiselle hepulle paha rasti. Mutta kun siinä samalla tuli nousua semmoiset kolmisen kilometriä ellei lähemmäs neljä. Eväät söin iltapäivällä jollain huipulla. Alkuillasta olin huojentunut. Enää vajaat viisitoista kilometriä kotiin, mutta alamäkeä. Kivenmollukkaista kinttupolkua tosin, mutta alamäkeä.

Juuri ennen kotikylää oli autiotalo, josta tiedettiin, että siellä kummittelee. Siitä oli päästävä ohi. Voi olla, että olisin pelännyt huomattavasti vähemmän mokomaa talonrähjää, jos veressä olisi ollut enemmän sokeria ja jos olisin vähän paremmin suunnitellut päivän kulun. Mutta sata metriä talon läheisyydessä olivat pitkät. Nyt se kummitus tulee ja hivauttaa minua kirveellä.

Kun pääsin kotikylän reunalle, en pystynyt enää kävelemään suoraan. Hoipuin majapaikkaan koko kylätien leveydeltä.

– Missä ihmeessä sinä olet ollut! Olemme olleet huolissamme. Ota kaalikeittoa.
– Kiitos.

Nykyään saatan ottaa juotavaakin mukaan, jos lähden pitemmälle matkalle. Mutta jotenkin vaan sielua näivertää olo, että yhä mennään heikoin eväin. Nykyään sentään erotan kipinät tulikärpäsistä ihan tosta vaan. Mutta mitähän minä nykyään luulen itsestäni tai maailmasta.