Melkoinen tovi  on kulunut edellisestä blogista. Ajatus ei ole pysähtynyt niin pitkäksi aikaa paikalleen että olisin kyennyt keskittymään kirjoittamiseen. Kirjoittaminen on minulle prosessi jossa hyvin pureksittu aihe purkautuu tekstiksi. Olen joutunut myös pohtimaan omaa laatuani kirjoittamisen takia ja  olen aika vakuuttunut, että lukihäiriön lisäksi tai taustalla on AD/HD:n tyyppinen tarkkaavaisuus häiriö. Keväällä kävin läpi aikuisiän testejä ja kun muistelin lapsuuttani niin aika tavalla yksiin oireet ja oma elämä meni. Siksi itselleni on joskus hämmentävää lukea omia kirjoituksiani, koska niissä on paljon valmiimpia asioita, kuin mitä omassa päässäni tavallisesti liikkuu. Oman vaikeutensa kirjoittamiseen on tuonut se, että oma seurakunta yhteyteni on ollut kesän aikana hyvin ohut. Olen ollut paljon yksin ja tehnyt mummolassa paljon fyysistä työtä. Jopa lenkkeily on jäänyt melko vähälle koska ei yksinkertaisesti ole jaksanut lähteä liikkeelle. Vapaa-aika on mennyt joella perhovavan seurassa. Virtaava joki ja erämaa on ollut hyvä ympäristö pysähtyä ja jutella Taivaan Isän kanssa.

Kun laitan kaiken tämän yhteen tässä ja nyt, niin mieleni täyttää kolme asiaa. Ensinnäkin kiitollisuus Jumalalle, että hän ei koskaan päästänyt minua irti, vaan on johdattanut minua aivan ihmeellisellä tavalla läpi elämän karikkojen. Toinen asia on kysymys miksi? Miksi juuri minut Hän pelasti elämän kurimuksista, johdatti pois heikosta koulumenestyksestä, madalsi aitoja oikeissa kohdissa ja toi oikeita ihmisisiä polulleni, joita ilman olisin joutunut aivan varmasti hukkaan. Olen pärjännyt elämässäni itsestäni huolimatta ja koen, että Jumala on tuonut minut tähän. Itse en olisi siihen pystynyt. Se, että olen luokanopettaja on oikeastaan asia, jonka ei pitäisi olla mahdollista. Ja silti tänäänkin edestäni lähti luokka kotiin hymyssä suin. Kohta kolmekymmentä vuotta tämä on toistunut joka koulupäivä.

Kolmas asia on seurakuntayhteys ja sen tarve. Tarve olla osa Kristuksen ruumista tuntuvalla tavalla. Olla tuon ruumiin elin, joka sykkii ja elää. Olla riippuvainen toisista jäsenistä. Olla täynnä Pyhää Henkeä, joka ylläpitää kaiken ja kirkastaa Jeesusta. Palvella ja tulla palveluksi. Olen saanut kokea mitä todellinen yhteys Kristuksessa toisiin ihmisiin on ja oma sieluni ja henkeni on riippuvainen tuosta yhteydestä. Ilman sitä koen tukehtuvani. En osaa kuvailla täysin miltä tuntuu kun yhteys puuttuu, mutta pitkän päälle se tuo elämään penseyden ja merkityksen puutteen. En ihmettele, että jotkut ihmiset yhteyden kadotessa kääntävät selkänsä  seurakunnalle ja pian myös Jeesukselle. Vastakohta on yksinkertaisesti liian suuri. Koettu yhteys Jeesukseen ja sen tuoma tunne-elämys ei käänny arjen kantavaksi uskoksi ilman hyvää seurakuntayhteyttä. Se jää pelkäksi muistoksi tunteesta joka ei kantanut.

Me tarvitsemme elävän yhteyden Jeesukseen toisten Kristittyjen kautta. Siihen yhteyteen ei auta opit eikä teologia. Siihen auttaa vain se että ympärillä on rukoilevia ja siunaavia ihmisiä jotka jatkuvasti etsivät Jumalan tahtoa ja elävät Jumalan valtakunnan salaisuudesta ja tuovat sen arkeen mukanaan.