Kesäkuussa kirjoitin kuudennesta herätysliikkeestä. Sen punainen lanka oli  ja on yhä siinä että hyvin erilaisista taustoista ja hengellisistä piireistä tulee ihmisiä yhteen etsimään Jumalanvaltakunnan salaisuutta. Sitä Hengellistä ja yleistä pappeutta, opetuslapseutta tai miksikä sitä kukin haluaa kutsua. Ihmisiä, joiden silmät ovat avautuneet Raamatun sanalle ja sen keskeisille opetuksille seurakunnasta. 

Raamattu kertoo alkuseurakunnasta, jonka jäsenet ovat riippuvaisia toisistaan niin hengellisesti kuin taloudellisestikin mutta ennen kaikkea Hengellisesti. Armolahjat oli annettu jotta seurakuntalaiset kykenivät palvelemaan toisia. Evankelistat ja opettajat saivat armolahjoja jotta evankeliumi leviäsi. seurakuntalaiset palvelivat toisiaan. Voi noita uskonsankareita.

Samat opetukset ja lupaukset ovat yhä voimassa ja alkukirkon ihmiset eivät olleet sen sankarillisempia kuin mitä me olemme. Usko oli se joka toimi ja vaikutti heissä. Varmasti heistä joku ajatteli seuraavallakin tavalla: -Nyt en kyllä jaksaisi lähteä kokoontumiseeen koska se naapurin mäntti ruukkumaakari on myös sielä mutta sinne on mentävä koska sillä mäntillä on esirukoilijan armolahja ja sitä minä juuri nyt tarvitsen.

Jumala tekee meistä riippuvaisia toisistamme ja mäntistäkin naapurista tulee pyhä ja rakas sisko tai veli Kristuksessa. Näin oli silloin ja niin on myös nyt. Sama asia pätee myös hengellisissä kiistoissa silloin kun Kristus säilyy keskiössä. Olemme kaikki sitä mieltä että armo ja Jumalan rakkaus on keskeinen asia Evankeliumissa. Jeesus on vapahtaja ja elävän Jumalan poika. Olennaista on Pyhä Hengen toiminta. On kyse siitä annammeko sille tilaa ja suostummeko että Pyhä Henki ottaa ohjia elämässämme. Luotammeko todella Jumalaan. 

Vuosisadat laki ja syntiluettelot hallitsivat ihmisiä. Kaavat ja liturgiat säädettiin pitämään ihmisiä oikealla tiellä ja tekemään kaikesta ymmärrettävämpää ja hallittavampaa ihmiselle. Vain kuolema oli asia jota emme saaneet hallintaan ja Taivas oli kiintopiste johon monen katse kiinnittyi. Kuolema oli läsnä aina ja kaikkialla, se oli tuttua. 

Nyt kuolema on sysätty kauas pois, kätketty maailman häikäisemänä sivuun, kaiken metelin ja kiireen taakse. Taivaskin on käynyt tarpeettomaksi.

Seurakunta on paikka jossa Taivas on läsnä jo nyt. Sielä on läsnä myös kuolema, vanhan minän kuolema. Sen minän, jonka teot eivät kestä päivän valoa. Sen minän joka Kuolee ristillä Kristuksen kanssa antaakseen tilaa uudelle elämälle. Seurakunnassa on läsnä myös yhteys elävään Jumalaan. Se merkitsee iankakkisuutta, rauhaa ja vapautta. Seurakunnassa voi olla vastaus myös nykypäivän rattaisiin väsyvän ihmisen ongelmiin. 

Alkuseurakunnan kristityt kokivat ennenkaikkea vapauden kun Pyhä Henki kosketti heitä. Kristuksen ikeen kantaminen oli keveämpi kuin se maallisen elämän ja sen ajan uskonnollisuuden aiheuttama ies. Sama pätee nykyäänkin. Meistä tulee vapaita. 

Jos tarkastelemme sitä keitä liikkuu esimerkikisi uusissa  messuyhteisöissä. Löydämme sieltä kiivaimmassa elämänvaiheessa eläviä nuoria perheellisiä ihmisiä. Reilusti alle nelikymppisiä. Sama näkyy kaikkialla maailmassa. He janoavat olla yhteydessä toisiinsa ja Kristukseen, he muodostavat todellisia seurakuntia joissaa palvellaan toisia.

Nyt kysymys kuuluu suostummeko me menemään alkuun. Unohtamaan niiden ihmisten osalta  kaavat ja vanhat mallit, jotka eivät ole vielä löytäneet seurakuntaa ja elävää yhteyttä Elävään Jumalaa. Me vanhat voimme tarvita tuttuja polkujamme, mutta uusi viini, se tarvitsee uudet leilit ja polut. Henki on siinä sama niin myös armo. Armoa ja rakkautta on sallia tämä.

Nämä ovat keskeisiä asioita uudelle heräämiselle, joka on tapahtumassa. Mielenkiintoista siinä on se, että mukana on kaikenlaisia ihmisiä. Keskustelua ei käydä opista tai ilmiöistä vaan siitä kuinka ihmeellinen Jeesus on. Raamatusta on tullut taas tärkeä. Rukouksesta on tullut tärkeää. Sen perusta on, että Valta ja Kunnia on Herran, joka rakastaa meitä! 

Onko suhtautumisemme kuin vanhassa Otto sarjakuvassa vuosien takaa