Hämmennystä ja hajaannusta kylvetään nyt oikein urakalla seurakunnan  keskelle. Teologiaakin tuntevat ihmiset tulkitsevat elämää ja kohtaloita ihmisnäkökulmasta ja voimme kuvitella miten sielunvihollinen hieroo käsiään yhteen, kun hän onnistuu houkuttelemaan ihmisiä yhä kauemmas Jumalasta. Melko reippaasti puhutaan uskovista ja yleistetään asiota sen perusteella mitä media kulloinkin esittää. Käsittämätön kauhistelun ja päivittelyn kulttuuri on juurtunut kirkon kyljessä majailevien ja uskontoa harrastelevien ihmisten keskuuteen. Keitä nämä sitten ovat, sen voi kukin päätellä itse. Mielenkiintoista on nähdä kuka on seuraavaksi mustalla listalla.

Käytän tässä tarkoituksella sanaa harrastella, koska en oikein muutakaan termiä  keksi.  Itse harrastan kuntourheilua, en ole siis oikea urheilija enkä ole omistautunut kilpaurheilulle. Keskustelen ja pohdin mielelläni urheiluun liittyviä asioista ja otan kantaakin vaikka en tunne oikeasti kilpaurheilua. Kun otan kantaa asioihin olen harvoin oikeassa, enkä tiedä asioiden todellista laitaa mutta on mukava spekuloida asioilla. En kuitenkaan pysty antamaan lausuntoja aiheesta julkisesti.

Jumalan valtakunta ei kuitenkaan ole kuntourheilua, jonka harrastelijat voivat toimia miten haluavat. Jumalan valtakunnasta puhuminen ei voi jäädä harrastelun tasolle, sillä Jumalan näkökulmasta jokainen ihminen kuuluu hänen valtapiiriinsä ja jokainen kilvoittelee samasta voittopalkinnosta, iankaikkisesta elämästä. Jumala kuulee kaiken.  Kuitenkin palkinto kuuluu jokaiselle maaliin päässeelle. Matkalla tulee virheitä ja vääriä reitinvalintoja mutta tärkeää on kuitenkin jatkaa matkaa ja kannustaa myös muita matkan teossa. Matkanteossa asenne ratkaisee, ei se miten puhdasoppisesti etenemme.

Pahuus on jokaisen matkaajan riesana, se on kuin maitohappo, joka jäykistää kalkkiviivoilla lihakset.  Jos annamme sille vallan ja annamme periksi se katkaisee matkanteon. Usein hapot iskevät kun koemme epäuskoa tai epäonnistumista uskonkilvoittelussa. Herkästi unohtuu, että meidät on kutsuttu Jumalan rauhaan ja lepoon eikä uskonnon harjoitukseen, jossa hengästymme ja väsymme. Pyhyys lähtee rauhasta ja levosta ei omista ponnisteluistamme

Olemme koko ajan altiina pahalle myös uhreina. Vaikka emme pidä onnettomuuksia ja sairauksia pahuuden työnä, voimme kokea ne sellaisena. Toisten ihmisten tekemä pahuus ilmentää sitä millaista on elää maailmassa, joka on alttiina sielunvihollisen toiminnalle.  Elämä erossa Jumalasta altistaa ihmisen maailmalle ja sen kipeille ja pahoille asioille, toiset kestävät toiset hukkuvat. Uskova ihminen ei ole vapaa tästä kuvioista.

Viimeaikaiset puheet Lähetystyöstä ja hirveistä tilanteista lähetyskentillä kielivät pahuuden olemuksesta.  Pahuus on iskenut juuri sinne missä Jumalanvaltakunnan työtä tehdään. Tuota taustaa vasten kaikki näkyy vielä selkeämmin. Totuus on asia, joka pitää tulla aina julki, mutta totuuttakin voidaan käyttää väärin. Jos erotamme asioista toisistaan ja teemme lähetystyöstä itsestää syyllisen  ja samalla lähettivanhemmista osasyyllisiä olemme suossa johon hukkuu kaikki, myös totuus. Tällaisessa asetelmassa voittajana selviää vain itse paha.  Jokainen hetki teemme valintoja ja lähdemme kulkemaan niiden mukaan. Emme oleta lähtökohtaisesti, että asiat menevät pieleen. Jos ajan kolarin autolla, en ole lähtenyt liikkeelle  kuitenkaan sitä odottaen vaan luottaen että muutkin noudattavat liikennesääntöjä. Lähetin lähtiessä kentälle perheineen on oletusarvona, että jokainen on matkassa mielessään Jumalan valtakunnan ja ihmisten hyvä , ei omat salatut tavoitteet.

Pahuutta ei voi puolustella minkään ihmisryhmän keskellä. Jos tarkastelemme Jeesuksen opetuksia sieltä ei löydy mitään sellaista joka antaisi oikeuden tuhota elämää. Jumalan sana osoittaa että pahuus itse tuomitsee itsensä joutuessaan Jumalan valaisemaksi. Kun Ananias jäi kiinni pimittäessään Jumalalta sitä minkä tiesi sydämessään Jumalalle kuuluvaksi  hän tuomitsi  itse itsensä ja eikä  kestänyt sitä. Hänen elämänsä loppui siihen koska hän tunsi ja tiesi kuka Jumala oli!

Kun lähetämme ihmisiä lähetystyöhön seuraamme siinä Jumalan tahtoa ja kutsua. Äiti Teresa oli tästä loistava esimerkki. Kun hän sai kutsun Jumalalta hän tarttui siihen välittömästi ja alkoi tehdä matkaa sen mukaisesti. Puolitoistavuotta hän taisteli vastuksia vastaan ja pääsi lopulta matkaan, jolloin vasta todelliset haasteet alkoivat. Suurimpana kokemus siitä kun taivas hiljenee ja Jumala ei tulekkaan yhtään lähemmäksi vaan pysyy yhä kätkettynä.  Tuo viimeinen koettelemus osoittaa sitä miten uskollinen hän oli loppuun saakka. Äiti Teresan sydämen asenne oli olla uskollinen loppuun saakka, sillä lopullinen palkinto oli vasta tulossa. Uskollisuus myös tuotti valtavan siunauksen, jonka kautta Jumalan valtakunta murtautui satojen tuhasien ihmisten lähelle hänen kauttaan. Siitä on viime kädessä kysymys, ei siitä miltä meistä itsestämme tuntuu. Me olemme vain kanava jonka Jumala tarvitsee. Jos emme suostu siihen osaan Jumala etsii toisen.

Tärkeintä on että katseemme pysyy aina Kristuksessa.