Luterilainen kirkko on palannut manifestien aikaan. Lähetysseuran päätös lähteä ”laillisuuden”  tielle voidaan tulkita joko rohkeana tekona ihmisyyden puolesta tai astumisena luopumuksen tielle. Utsjoen seurakunnan kirkkoneuvosto veti omat johtopäätöksensä ja otti tukensa pois Lähetysseuralta. Jään seuraamaan mitä jatkossa tapahtuu.

Oli niin tai näin Lähetysseuran päätös rikkoo rajusti kirkon ykseyttä.  Päätöstä on paha mennä perumaan nykyisessä tilanteessa jälkikäteen ja näyttää, että sillä on kauaskantoiset seuraukset. Itse toivoisin nyt jäitä hattuun sielä ja täällä. Sinällään Utsjoen päätös on hyvä, sillä se osoittaa miten vakavasta asiasta on kyse, kun puhutaan Kristittyjen ykseydestä.  Silti toivon, että tämä ei ole se tie mikä on edessä, sillä niin moni ihminen Lähetysseurassa tekee tärkeää ja arvokasta työtä ympäri maailman.

Raamatullisessa mielessä Lähetysseuran päätös on selkeästi virhe. Humaanissa mielessä se kertoo sen missä ollaan todellisuudessa menossa. Suurin osa suomalaisista  tuhahtaa koko jupakalle. Heille Kirkko ei enää merkitse juuri kuin kulttuuria ja suvivirttä. Kirkon oma esite on siitä hyvä osoitus. Eihän Jeesus merkitse kirkon tiedotuksellekaan enää oikeasti mitään. Suuri osa suomalaisista ei välitä juurikaan kuka kenenkin kanssa makaa.

Mikä on siis merkityksellistä tässä tilanteessa. Mihin kiinnittää fokus? Edelleen Jumala haluaa pelastaa ihmisen. Jeesuksen kuolema ei ole turha tänäänkään. On vain jatkettava evankeliumin saarnaamista ja luotettava siihen että Jumala siunaa sanankylvön ja uskoon tulleet käyvät Jumalan kasvojen eteen tekemään parannusta synneistään. Ja edelleenkin on muistettava, että meillä ihmisillä ei itsessään ole mitään annettavaa Jumalalle. Olemme kaikki samassa veneessä olimmepa miten erinomaisia hyvänsä. Jumala tekee meistä armossaan Pyhiä, emme me itse.  On muistettava että meille jää ainoastaan selänkääntämisen mahdollisuus. Ikävää on että niin moni sen tekee ja tällä menolla niin moni jää vaille kutsua. Jumalalle tässä tilanteessa ei ole mitään uutta!

Olen miettinyt tätä Kirkon demokratiaa. Oikeastihan sellaista ei ole. Kirkon jäsenyys ei vaadi uskomista Jumalaan tai Raamattuun. Kirkon vaaleissa äänestää hyvin pieni joukko ihmisiä. Äänestysvilkkautta on yritetty nostaa kikkailemalla äänestysiällä ja viemällä äänestyspaikkoja kauppakeskuksiin. On aika hurjaa että Kirkon, jonka perusta on Raamatussa ja Raamattuun perustuvissa tunnustuskirjoissa, valitsee vanhemmistonsa tällä tavoin. Valtion ja Kirkon herkkä suhde ei ehkä sovellu enää sekulaariin nyky-yhteiskuntaan. Se on varmaa, että kirkosta eroaminen tulee yltymään ja sen seuraukset ovat arvaamattomat. Kun seuraan eräiden seurakuntien valtuutettujen kannanottoja julkisuudessa, voisi toivoa pientä nöyryyttä, sillä niin hataraa on kirkollinen demokratia, ettei se anna kovinkaan uskottavaa äänipottia suhteessa jäsen määrään. Äänestysprosentit ovat sen verran alhaisia, että heidän julkisuutensa perustuu pitkälti lehdistön suopeaan kohteluun. Lehdistö onkin melko suuressa roolissa, kun luodaan mielikuvia kirkosta. Homo-kortilla saadaa taiottua kuva synkästä ja tuomitsevasta kirkosta  ja sanalla rakkaus höyhensaarilla kellivästä vaaleanpunaisesta untuvakirkosta. Näiden kuvien ristiriidassa kirkomme johto tasapainoilee. Todellisuus on kuitenkin jotain muuta. Ristillä kärsivä Jumala poika on liian karu kuva, jotta se purisi ja Pyhä Henki aivan tuntematon tekijä, jotta siitä voisi kirjoittaa. Synti sanana herättää keskiaikaisia mielikuvia inkvisitiosta ja helvetin liekeistä. Nyky-ihmiselle taivas nautintoineen pitäsi avautua tässä ja nyt.

Se on fakta, että kivien heittelijöiksi meistä ei kenenkään pitäisi ryhtyä. Ensimmäisen kiven heittäjät ovat yleensä niitä jotka kykenevät todistajiksi asialle, he ottavat vastuun tuomiosta ja ovat itse puhtaita lain edessä. Kysynkin tässä kenellä meistä on niin puhtaat paperit, että voimme kivittää toisen. Toinen kysymykseni on se, että luotammeko todellakin Jumalan lupauksiin ja Jumalan sanaan. Jos luotamme meillä ei ole mitään hätää. Meidän on rukoiltava ja elettävä niin että meistä edelleen näkyy Pyhän Hengen valo ja tuntuu Kristuksen tuoksu. Helvetin paloa uhoavasta ihmisestä ei näy eikä tunnu kumpaakaan. On luotettava Jumalaan. Myös tuomio on Jumalan kuin myös kunnia.

Nyt tarvitaan rukousta ja jäitä hattuun. Paikallinen seurakunta on edelleen se yhteisö joka toimii ja on tärkeä. Kristuksen ruumis on se uskovien yhteisö, jonka hallussa on Jumalan valtakunnan salaisuus.  Kristuksen seurakunta on se ainoa oikea seurakunta ja sen eteen meidän on tehtävä töitä.

Rukoile Jumalaa ja pyydä että hän ohjaa sinua. Rukoile Pyhää Henkeä kirkastamaan Kristusta ja ohjaamaan käsiäsi ja jalkojasi ja pyydä häntä antamaan viisauden sanoja suuhusi. Pyydä samaa myös kirkomme johdolle. Muu ei auta!  Jumalan rakkaus on se mitä ihmiset tarvitsevat, ei tätä oppineiden ja oppimattomien riitaa. Todelliset Sakkeukset ja kaivojen naiset eivät ole osallisia tästä riidasta, he ovat yhä pimeässä ja pelkäävät. Heille meidän tulee osoittaa  valoa. Iankaikkisuus  on maalimme ja sinne tahdomme johtaa ihmisiä.

Itse jään odottamaan mitä tapahtuu.  Ymmärrän niiden tuohtumuksen jotka rakastavat Kirkkoa, mutta muistakaa että meidän tulee rakastaa Kristusta enemmän ja  ymmärtää että hän rakasti syntistä ihmistä! Mutta varoituksen sanakin on paikallaan, sillä kirkkoja on kuollut ennenkin!