Jumala loi maailmaan yllin kyllin kaunista katseltavaa. Kesantopellolla loikkii kettu. Auringonkilo leikkii kaislikossa. Sormustinkukka riehuu väreillään laskevassa auringossa.

On tuskallista, että minulle on kehittynyt valokuvaajan silmät. Näen paljon asioita valokuvina. Tuo olisi aivan pakko kuvata! Jos kamera ei ole mukana, on tuska suuri. Jos kamera on mukana, on vaikeaa kuvata asiat sellaisina kuin ne näkee. Joskus kuvat sentään onnistuvat.

Olen usein miettinyt sitä, että kuvaamalla haluan napata hetken ikiomakseni. Kun kuvaan tämän, se on ikuisesti minun.

Omistamisen halu on epäluottamusta siitä, että asiat kestävät. Ei luota siihen, että kettu loikkii pellolla ensi viikollakin, auringonsäteet leikkivät kaislikossa taas tänä iltana ja sormustinkukatkin palaavat Linnavuorelle viimeistään ensi kesänä.

Hetkinen, kuvathan eivät pelkästään anna harhaa siitä, että ikuistamalla hetken muka omistan sen. Kuvat toimivat myös toisin päin. Ne luovat mielikuvia. Mies katsoo automainosta ja näkee itsensä mainoksen komeana kaverina nauttimassa ainutlaatuisesta ajonautinnosta. Nainen katsoo ripsivärimainosta ja kuvittelee itsensä mallina, jolla on 87 % pidemmät ripset. Kipin kapin kaupan kautta omistamisen iloon.

Voi tätä meidän kuvallista maailmaamme. En lainkaan ihmettele, että Jumala ei halunnut itseään vangittavaksi kuvaan. Jumala ei kerta kaikkiaan mahdu ihmisen ottamaan tai tekemään kuvaan. Hän loi kaiken kauniin meidän iloksemme. Sitä kaunista ei ole pakko kiirehtiä ihailemaan tämän vuosimallin autolla. Luojan luoman kauneuden näkee lyhyempienkin ripsien alta. Eikä Luojan antama hetki ikuistu parhaimpaankaan valokuvaan – ainakaan kokonaisena. Miksei siis voisi vain katsoa!

Auta meitä kaikkia tänä kesänä, tänä vuonna, tässä elämässä pysähtymään sen äärelle, minkä olet luonut.
Auta ihailemaan sitä, millaiseksi olet luonut.
Auta meitä hiljentymään ja kiittämään siitä, mikä ei ole pelkkää kuvaa, siitä mikä on totta.