Katson sinuun joka istut avarassa huoneessa. Jokapuolella aloitetut työt… Turhaa, luovutettua. Lopulta niin paljon, ettei enää näy muuta. Miksi mikään ei ole valmiin arvoista?

Nostat katseesi ja näen silmät jotka eivät enää kipinöi. Sammutetut toiveet, vain pisaroita jäljellä. Mistä ne tulevat? Kyyneleet eivät puhu. Silmäsi itkevät mutta korvasi eivät enää kuule? On olemassa suurempi toivo ja jalompi taival kuin olet osannut kuvitella. Yhtäkkiä näen kipinän, jossa on elämä kiinni. Yritän tarttua siihen, hypähdän, huudahdan: ”Tule, nouse, olet kaiken kauniin arvoinen.”

Liian pian, liian vahvasti, sillä ojennettuja käsiä olet kyllä nähnyt. Et osannut tarttua oikein, et jaksanut. Ovat luovuttaneet. Katsot pois. Katson sinuun. Tiedän että tiedät että rakastan. Jatkan matkaa, mutta älä ajattele että luovutan. Rakkaus ei jätä kesken. Jonain päivänä tulet mukaan. Jaksan sinun hidastuneet askeleesi. En ole osa valheita jotka olet niellyt. Olet ehkä kuullut että vain riittävän nopeiden tulee kävellä. Voi miten sokeaa! Miten torso maailma tämä olisi! Voit olla varma että palaan. Haluan kuulla sinun äänesi. Haluan opettaa sinulle iankaikkisuuden kaiun ja puhumaan sen sävyllä. Elämä on kaunis.

*****

 

Löysin tuon talvisen tekstin kesän heleyden keskellä. Voiko kesälläkin uupumus taakoittaa niin sitkeästi ettei oikein toivu ja virvoitu ennenkuin luontokin taas alkaa nuukahtaa? Onhan sitä väsymystä, hellittämätöntä – ainakin sen ollessaan painon alla. Silloin armoton näköalattomuus valehtelee, etteikö askel vielä olisi keveämpi. Toivo on vain siitä ihmeellinen asia, ettei se lakkaa tuikkimasta, vaikka näkökyky olisi sumentunut. Ja jonain päivänä se on pysyvä valo, joka valaisee askeleet.

Saattaa tuntua pitkältä ne vaiheet, jolloin tarvitsee valonkantajia vierelleen enemmän kuin kehtaisi myöntää. On kipeää olla tarvitseva ja avuton, luottamus särkyneenä ja kyvyttömänä. Siunattuja ovat ihmiset, jotka eivät tuolloin luovuta. Kurottavat ehkä omankin tottumuksen ja osaamisensa ulkopuolelle kulkeakseen palan matkaa kanssasi. Elämän kauneus ja voima näkyvät pienissä rakkauden teoissa. Ja tulee päivä, jolloin luottamus vahvistuu, omat jalat kantavat, kenties väliin ontuen, mutta askeleissa on ilo. Ja ystävyys heleämpää.

Jeesus sanoi:  -Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle.  Sanoi vain mutkattomasti, ei määritellyt, leimannut diagnooseilla, tuominnut toivottomaksi. Hän vain oli ihmisten kanssa ja jaksoi rakastaa. Kukaan meistä ei ole niin ihmeellinen kuin hän, mutta hänen ystäviään voimme olla. Meidän puutteellisuutemme ja voimattomuutemme hän kantaa ja vuodattaa vastalahjaksi täyteyttään. Ja lupaa antaa levon, jossa sielu rauhoittuu. Ei luovuteta, ystävät, eihän?