Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Henki puhuu kielillä – ilmaiseepa itseään ihan suomellakin

12 kommenttia

Vuoden sisään Suomessa on vieraillut muutama David, yksi Kimuli ja muitakin ulkomaalaisia puhujia. On virinnyt hurja keskustelumyräkkä siitä, onko joku heistä kenties sittenkin juudas. Minun korviini ei ole näiden puhujien suusta kolahtanut niin epäraamatullisia lausahduksia, etteivätkö ne olisi armon piirissä. Kunnia kuulostaisi menevän sinne, minne kunnia kuuluu. En puutu puhujien oikeaoppisuuteensa vaan nyky-yleismaailmallisesti vielä kuumempaan perunaan, heidän etnisiin taustoihinsa.

WP_20130909_016Ketäänhän ei saa tuomita sen perusteella, minkä väristä ihoa sattuu kantamaan tai mitä kieltä sattuu puhumaan. Edes amerikkalaisuudesta ei saa ketään tuomita. Aika monta amerikkalaista on täällä Pohjan perukoilla kuitenkin liikuskellut. Olen törmännyt myös ugandalaiseen ja englantilaisiin. Paljon on heillä ollut sanottavaa, ja meno tilaisuuksissa on ollut muutenkin railakasta. Olen itsekin jonkun puhujan tilaisuutta maustanut kummallisilla rytmisillä ratkaisuilla – alkuylistyksessä.

Olen myös yrittänyt ymmärtää, mitä sanottavaa kaukaisilla vierailla on ollut. Olen miettinyt sitä, onko heillä ollut sanottavanaan jotakin sellaista, mitä joku suomalainen puhuja ei olisi voinut sanoa. Tai ei olisi jo sanonut. Mörökölli suomalainen äijä minussa murahtaa, että noh, ei mittään uutta auringon alla.

Minusta tuntuu jopa siltä, että moni suomalainen puhuja saattaa aiheenkäsittelyllään ja huumorintajullaan onnistua koskemaan suomalaisia kuulijoita ulkomaalaisia paremminkin. Tässä olen viitannut lähinnä puhujien opetukselliseen antiin.

Samansävyisesti olen mietiskellyt tilaisuuksiin nykyään elimellisesti kuuluvaa ylistysmusiikkia. Se on usein amerikkalaista, joko englanniksi tai suomennettuna. Puhuttelisiko suomalaisempi musiikki enemmän suomalaisia? Pohdiskeluni sai yllättäen tukea – teksasin murteella.

Lila Terhune piti tammikuun alussa seminaarin Turussa. Hän kertoi matkoistaan eri puolilla maailmaa. Etelä-Afrikassa ollessaan Terhune kuunteli eri maalaisten afrikkalaisten ylistystä. Ja mitäpä hän kuuli – amerikkalaista ylistystä! Terhune piti oikein madonluvun seminaarissa siitä, kuinka jokaisen kansan täytyy ylistää omalla tavallaan. Onneksi seminaariin osallistunut kenialainen porukka rumpuineen ja asuineen palautti Terhunen uskon siihen, että Afrikassa ollaan vielä yhteydessä Jumalaan tavalla, joka kuulostaa afrikkalaiselta.

Terhunen etnisiä näkemyksiä seuraavana iltana ylistyslaulut olivat valtaosaltaan amerikkalaisperäisiä. Yhtäkkiä ilmoille kajahti Pekka Simojoen Tule Pyhä Henki. Se kuulosti suomalaisuudessaan minun mielestäni poikkeuksellisen raikkaalta. Ajattelin että äh, edellisen päivän opetukset vaikuttavat vastaanottooni. Hoilotin siis täyttä kurkkua seurakunnan mukana. Tilaisuuden jälkeen kuulin, että kaksi muutakin ihmistä oli kokenut Simojoen laulun samalla tavalla kuin minä. Toinen heistä on vieläpä saksalainen.

Siinä minä oivalsin entistä syvemmin, että Pyhä Henki ei ole jumittunut ulkomaalaiseen opetukseen tai amerikkalaisiin säveliin. Aion vastakin mennä kuuntelemaan ulkomaalaisia puhujia. Kyllä Henki saattaa lennättää heikäläisiä Suomeen täkäläisten seurakuntien rakennukseksi. Halusin vain sanoa, että Jumala on totuus, eivät ulkomaalaiset puhujat. Aion myös yhä kuunnella Reziä ja Gungoria. Ja aivan varmasti soitan Sinitaivassalissa tulevanakin perjantaina nikottelematta jotain amerikkalaista.

Pyhä Henki puhuu kielillä, ihan suomeksikin. Hän puhuu suomeksi suomalaisten puhujien opetuksissa ja suomalaisten tekijöiden lauluissa. Hän puhuu suomeksi lukemattomilla tavoilla ja juuri sillä tavalla, että me suomalaiset ymmärrämme häntä.

* * *

Erilaisia suomalaisuuksia on nykyään leegio. Siksi kysäisenkin tässä, että mitkä Pyhän Hengen teot suomalaisia puhuttelevat.

Mainokset

12 thoughts on “Henki puhuu kielillä – ilmaiseepa itseään ihan suomellakin

  1. Osutpa taas ytimeen. Kyllä Jumala osaa puhua suomalaisille myös ihan suomea, ja usein suomalainen ymmärtää sitä kieltä paremmin kuin jotain muuta. Vaikka toki aina on niitä, joille asia täytyy pläjäyttää päin naamaa selvällä amerikan kielellä.

    Tuosta ”mutta jokaisen kansan täytyy ylistää omalla tavallaan” olen osoittain samaa, osittain eri mieltä. Ei täydy. Olemme yksilöitä, jopa me suomalaiset. Ei Jumalalta mene konseptit sekaisin, jos Suomi-neidosta kajahtaa ylistys myös ruotsiksi tai mandariiniksi.

    Tykkää

    • Amen! Moninaisuus on rikkautta, niin kielissä kuin musiikkityyleissä. Vierastan dogmaattisia näkemyksiä, joiden mukaan suomalaiseksi syntyneen pitäisi käyttäytyä tai ylistää suomalaisittain… tai sitten muuttua joksikin muuksi, ollakseen Jumalalle kelpaava!

      Luoja on tehnyt meistä uniikkikappaleita, aitoja ja originelleja. Ei suomalaisuuttakaan ole jotain yhtä muottia (vaikka pohjalaiset saattavat niin ajatella, hehe).
      Kulttuuria on myös oikeus ja velvollisuus muuttaa… kaavoihin ei tarvitse jämähtää.

      Tykkää

  2. Juha, miehen puhetta! Suomalaisen miehen :) kiitos tervejärkisyydestä. Saan kai sanoa?

    Tykkää

  3. Epäilin pitkään, etteivät uuden kotimaani seurakuntien puhujat kykene kielellään puhuttelemaan minua, vaan kyllä, kyllä kykenevät. Mutta kun olin joitain viikkoja sitten suomalaisessa messussa, jossa sain kuulla ehtoollisen asetussanat suomeksi, niin hyvä kun ei mennyt jalat alta…

    Tykkää

  4. Jaa-jaa. Jokaisen kansan täytyy ylistää omalla tavallaan. Tuossa voi olla vinha perä. Itse olen kuitenkin ajatellut ylistystä aidoimmillaan omana henkilökohtaisena juttuna, jota ei välttämättä naapuri miksikään ylistykseksi mielläkään. Omista hengellisistä kokemuksistahan kaikki johtuu.

    Saman kansan ihmiset ovat kuitenkin monessa suhteessa lähempänä toisiaan kuin vieraat. Upeaa on, kun ylistys nousuu kuin nappia painamalla kuin yhdestä suusta ja kuulostaa sivullisesta hienolta ja aidolta kun esimerkiksi ”saarijärven paavot” ylistävät luojaansa, kun halla ei tänä vuonna käynytkään.

    Onko tämäkin kuitenkin vain mielikuva, joka ei kuitenkaan kimpoa korkeuksiin kuin yhdestä sydämestä. Suomalainenkin kuin on omista lähtökohdistaan vähän huono ylistämään. Jollakin vieraammalla konseptilla voi ylistys tuntua hienommalta ja siihen voi näyttävämmin osallistua.

    Omista ylistyksistä tulee päällimmäisenä mieleen laulaa helluntaina kuorona, ”kun Pyhä Henki tulee teihin, te saatte voiman …” mutta tämäkin on peräisin luvatusta maasta.

    Tykkää

  5. Päivi, hienoa kuulla nuo sanat suomalaisesta messusta. ”Oikeassa” messussa kivisessä kirkossa on jotain hienoa.

    Ilkka, tiedostin koko ajan, että asiani on problemaattinen. Siksi käytin lopussa sanaparia leegio suomalaisuuksia. Kulttuurien sulatusuunista ”Amerikasta” on vielä arveluttavampaa käyttää muka kaiken kattavaa sanaa amerikkalainen.

    Pointti on siinä, että ulkomaalaiset puhujat voivat tuoda tulahduksia maailmalta, mutta suomalaisten uskossa kasvaminen tapahtuu suomalaisessa todellisuudessa suomalaisten seurakuntaihmisten kanssa. Joskus tietenkin ruotsiksi tai venäjäksi tai mandariiniksi tai…

    Yhteen blogiin ei mahdu aivan jokainen näkökulma.

    Tykkää

  6. Joskus taisi olla joku sellainen kevyt suomalainen elokuva jossa henkilö aloitti puheensa aina näin:” Asiahan ei minulle kuulu, mutta..”! Joskus tulee mieleen että pitääkö/voiko ottaa johonkin asiaan kantaa, sillä helpommalla pääsee kun ei puutu eikä tartu – ”mutta ;) ” Juha tämä viimeinen selittelevä vastauksesi näihin kommentteihin huvitti, vaikka onkin täyttä asiaa.
    Riemastuin, ”heureka”, et ole kokemuksesi/näkemyksesi kanssa yksin! Todella hyvä selitys ja ”yhteen blogiin ei mahdu aivan jokainen näkökulma”.
    Täällä (tai muuallakaan) ei kirjoittamalla ole ollenkaan varmaa että pystyy ilmaisemaan itseään juuri niin kuin on tarkoittanut, ja vaikka pystyisikin niin lukijat, jokainen, saa tekstistä irti sen minkä omana itsenään saa. Siis ”Vaikka minä puhuisin(/kirjoittaisin ) enkelien tai ihmisten kielillä” mutta minulla ei olisi rakkautta, eikä välttämättä vastaanottajallakaan, ”olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen”.
    Sanoman sisältö muuttaa moneksi muotoaan. Eikä kirjoittajana ole lähelläkään täydellistä myöskään, ”mutta” pitäisikö ollakaan? Eli suhtaudutaan lempeästi ja tsempillä. Mikään muu ei ole niin kuoleman vakavaa, kuin kuolema. ;)
    Iloa päiviisi!

    Tykkää

  7. En saata olla kommentoimatta, vaikkei tämä teksti ihan uusi olekaan. Aihehan liittyy kovasti siihen, mistä piti tulla leipätyöni. Menköön siis, kun kukaan ei kirjoita varsinaista uutta blogitekstiä.

    Suomalainen musiikkiperintö on sangen luterilainen. Ammoinen Giueseppe Acerbi, joka tutkaili Suomenmaata 1700-luvun lopulla valitteli, ettei Suomessa veisata kuin yhtä viisijakoista sävelmää, mitä nyt kirkossa sitten muuta. Vaka vanha Väinämöinen taisi olla Italian Joosepille liikaa, ja jonkun pulikan kiskominen edestakaisin veisuumiesten välillä. Tämä meidän Lutteruksen kirkkomme on kyllä silloinkin jo laulattanut koraaleita ihmisillä. Opiskeluvuosinani muistan myös mainitun itkuvirsien laulamisen. Kuulemani rekonstruktiot siitä ovat nykyaikaiseen korvaan lähinnä ulinaa ja vollotusta. Vaikka Joosepin väite olisikin kärjistys, niin historiaan ovat väinölänvirtemme jääneet.

    Nykyinen hengellinen musiikki on, kuten kaikki tiedämme, läheistä sukua aikamme populaarimusiikille. Olen aina ajatellut, että gospelmusiikki kuulostaa jotensakin jälkeenjääneeltä ja tylsältä. Omaleimaisuus puuttuu, tilalla on vain vähitellen syntisyytensä menettäneet kliseet. Ainakin ensimmäinen Tilkkutäkki-levy teki tässä tosin pienen poikkeuksen. Sen sointimaailmahan on huikan sellainen rosoinen, jopa kotikutoinen. Listapoppihan tapaa olla viimeisen päälle sliipattua, puleerattua ja tasoitettua.

    Kuitenkin meillä on olemassa suomirock tai -pop -nimellä kulkeva ilmiö. Tyylitietoisemmat päättäköön, onko kyse samasta ilmiöstä vai kahdesta erillisestä. Erityisesti tämä suomirockin jonkinlainen omaleimaisuus koskee 80-luvun taitteen alun jälkeen ilmestynyttä kotimaista musiikkia. Mistä tässä omaleimaisuudessa on kyse?

    Itse arvelen, että kyseessä on nimemonaan virsien perinteen ulottuminen populaarimusiikkiin. Vielä minun ikäluokkani (s. 1971) veisasi aamunavauksissa virsiä mahdollisesti koko ala-asteen ajan. Kyllä ne tulivat tutuiksi ja jäivät mieleen soimaan. Parodioita niistä esitettiin sitten välitunnein. ”Hellaa hyvää kiittäkää” jne. Ja mollissahan populaarimusiikin helmemme menevät.

    Kotimaiset gospelhitit ovat jotensakin mollivoittoisia nekin. Velkamme on yleensä maksettu d- tai e-mollissa. Herra kädelläsi esitetään usein d-mollissa. Tämän kaiken kauniin jonka loit tuhoamme usein joko tai d-mollissa, Saviruukkua särjetään mollissa. Pitkin pimeitä polkuja: a-molli. Tule Pyhä Henki -laulun sävellaji Nuoren seurakunnan veisukirjassa on a-molli. Eiväthän kaikki laulut mollissa ole, mutta nuo tulivat mieleeni. Lisäksi ammattitaitoinen säveltäjä suhtautuu työhönsä analyyttisesti, jos ei muusta syystä, niin välttääkseen toistamasta itseään. Tylsähän se iän ikuinen d-molli on, vaikka sopiikin useimpien laulettavaksi ja on kitaristin kannalta helppo.

    Sävellysteknisesti tällä on perusteensa: molli antaa enemmän mahdollisuuksia kuin duuri. Ehkä se ei ilmene yksinkertaisissa lauluissa, mutta jos yrittää rakentaa kontrastia lyhyeen sävelmään, molli tuntuisi tarjoavan enemmän luontevan kuuloisia mahdollisuuksia. Ei kuitenkaan pidä työntää päätä mihinkään mollipuskaan. Ruotsissa esimerkiksi sävelletään varsin sujuvia ralleja duurissa. Heja, håpsassa!

    Mitä taas tulee Amerikan maalta kantavaan populaarimusiikkiin, mikä sekin monen kotimaisen gospelkappaleen esikuvana on, ei parane unhoittaa bluesia. Jazz ja ja erityisesti blues johtivat rock’n’rollin syntyyn silloin 1950-luvun puolivälin tietämillä. Näiden takaa löytyy mm. eurooppalainen kansanmusiikki, marssimusiikki, virret ja muu hengellinen musiikki ja omana lisänään länsiafrikkalainen, orjien mukana tullut musiikki. Viimemainitusta pohjautuu erityisesti bluesin harmonia, jota vielä esimerkiksi Juice Leskinen viljelee monissa kappaleissaan, vaikkei tavanomaisimpia blueskaavoja yleensä toistelekaan. Juice nyt ei ollut hengellisen musiikin erikoismies, mutta kuitenkin saman tyyliperinteen ja musiikillisen suunnan tekijämies. (Milloin saamme Juicen kaltaisen hengellisen tekstinikkarin?)

    Uusimpaan hengelliseenkin musiikkiin vaikuttaa vielä metallimusiikkikin, jolla on jämäkät bluesjuurensa. Metallin tahi hard rockin alagenreistä nostan esiin sinfonisen ja power metallin, joille/jolle on tyypillistä laulun korostuminen. Sehän hengellisessä musiikissa kuitenkin on olennaista, että lauluun voi osallistua joko ääneen tai mielessään. Norjalaiseksi kansanmusiikiksi laskemani kirkontuhoamispoppi ei oikein toimi tässä mielessä. Tietääkseni hengellistä örinämetallia on olemassa, mutta minä en jaksa sitä kuunnella.

    Meikäläisen hengellisen musiikin perintö on siis virsissä ja bluesin tai rock’n’rollin jälkeisessä populaarimusiikissa. Mahdollinen vaka-vanha lauluperintömme loistaa poissaolollaan. Ainakaan niitä ei juuri tarvita nykyisten laulujen tyylihistorian selittämiseen.

    Oma, erityinen piirteensä on kuitenkin tämä vokaaleilla leikkivä kielemme. Ajatelkaa: toiveikkaalla ylkämiehellä on riiuuyöaie. Hellu se on jo aittaansa sulkeutunut, ja nuori sankarimme jussipaidassaan ja lierihatussaan hiivistelee muina miehinä takapeltojen kautta ja saunan ohi viheltelyä välttäin. Quu vain suviyössä möllöttää ja itikat inisevät. Vokaaleita on kiva laulaa. Jos et usko, laulapa koko tahti P-konsonanttia.

    Yksi ja toinen osaa runoilla ja vähän säveltääkin, mutta ei silti saa tekstiä oikein soimaan. Sanojen soinnissa esimerkiksi Löytty ja Simojoki todella ovat mestareita. On vain niin kovin vaikea käsittää, miltä kielemme kuulostaa ulkomaisissa korvissa. Ja siitä kai Juhan tekstissä oli kyse: ylistämisestä omalla kielellä, notta tuntuu! Vaan onko tuo ulkomaisten korvien miettiminen tärkeää muutoin kuin Juhan tekstin muun vastaavan asian yhteydessä?

    Taustalla on kuitenkin ihan lauluteknsisiä asioita: joitakin vokaaleja on perin vaikea saada soimaan, erityisesti jos ne yrittää laulaa korkealta. Otetaanpa esimerkiksi ei-suomen sana ”halleluja”. Jos sen yrittää laulaa korkealta, uusta pakkaa tulemaan yy. Seurakunta laulaa ”hallelyyyjaa”. Y ja A samassa sanassa taas ei ole suomen vokaalisoinnun mukaista. Lisäksi kullakin laulajalla saattaa olla vaikeuksia joidenkin vokaalien kanssa. Taitava lauluntekijä ei kuitenkaan kirjoita ylistää-sanaa niin korkealta laulettavaksi, että seurakunta tukehtuu. U saattaa myös olla monille hankala vokaali korkealta ja kovaa laulettavaksi. Tavallisesti nämä ovat kuitenkin aktiivisten laulunharrastajien asioita. Me muut saamme laulaa kuten parhaiten taidamme. Moni hyvä laulaja ei ole ikinä rassannut mieltään vokaaleilla.

    Mitä tästä opimme? Laulakaa sydämestänne, hyvällä palleatuella, usein, reippaasti ja kauan. Ja suosikaa suomalaista – ulkomaista potkimatta!

    Tykkää

  8. Komea gosbelgulttuurihistoriallinen läpileikkaus, Tero.
    Kesken työpäivän en ryhdy vastaamaan kokonaisvaltaisesti. Täytyy kompata sitä, että juiceleskismäistä verbaalisuutta suomihenksumusa kaipaa. Semmoinen toisi uutta ilmaa sanomiseen.
    Itse yritin taannoin tehdä muutaman juicemaisen sanoituksen, mutta kaverit väittivät tekstin näyttävän Hectorilta. En osannut päättää, olinko onnis- vai epäonnistunut.
    Idän ihmeillähän on yhtä ja toista hauskaa levyillään…

    Tykkää

  9. Taisi olla pikemminkin omien ajatusteni selvittelyä. Ei taida ylipäätään olla asiallista kirjoittaa tällaisia laajoja selvityksiä blogitekstien kommenteiksi. Mutta minkä kirjoitin, sen kirjoitin. Poistamisen valta on niillä, joilla on blogitaivaan hallinnolliset salasanat.

    Helismaan, Vainion, Juicen tai vaikka Palefacen kaltainen sanataiturointi varmasti elähdyttäisi suomigospelia. Tässä on kuitenkin juuri se kopioinnin riski, jota tuossa pitkässä kannanotossani harmittelen: ei tule omaperäistä vaan kulunutta kliseehuttua. Miten käynee. ”Suojelusenkeli” on oiva sanoitus, joka puhuttelee yhä, vaikka tyylillisesti kuuluukin lähinnä menneen – jopa edellisen – vuosisadan romantiikkaan. Eipähän vain tehdä sellaisia enää. Muuttuvat laulut… muuttuuko ihminen?

    Vaan tyvestä puuhun: edellisistä Leskinen on minulle tutuin, eikä hänkään ollut seppä syntyessään, vaikka lahjakas olikin. Varhaistuotanto on kyllä melko lapsellista lepertelyä. Menestyksen salaisuus taisikin alunperin olla siinä, että joku ylipäätään tekee omaperäistä, suomenkielistä rockmusiikkia. Hänen mestarintaitonsa on varmasti harjoittelun tulosta. Kun tekee satoja lauluja ja kantaa niiden aiheita mielessään ja muistiinpanoja mukanaan, mieli varmaankin kehittyy. Sanoja syytävä osa ajokoppaa pysyy virkeänä ja parhaassa tapauksessa hyvin tuuletettuna. Kyse ei siis ole (yksin) siitä, että jos tekee tarpeeksi monta, jonkun on pakko olla hyväkin.

    Herää ajatus. Ne muutamat kappaleet, jotka sävelsin ja sanoitin gospelyhtye Ratio Legikselle 20 vuotta sitten, syntyivät tuskitta. Sävellykset ovat ehdottomasti parempia kuin tekstit, mutta kyllähän minä niitä yhä soittelen ja laulan. Olen saanut aikaiseksi tasan yhden maallisen laulun, joka omasta mielestäni on lapsellinen angstipläjäys ja jonka sanoittaminen oli aiheen selvyydestä huolimatta tuskallinen. Sittemmin olen päättänyt heivata tuon sanoittelun. Kun ei suju, niin ei väkisin.

    Ja nyt lopetan! Tämä on blogi, ei populaarimusiikinteorian oppikirja.

    Tykkää

  10. En ole katsonut mistään read this first -tekstistä, onko intternetissä tai Plokitaivaassa rajoitettu kommenttien pituutta. Hyvenpää tekstiä lukee mielellään pidemmästikin.

    Niin, ja oikeassa olet; jos yrittää muita kopioiden kavuta tyvestä puuhun, kapuaa ns. peräpeili edellä. Toisaalta ennenkin oppipojat oppivat metsureiden töitä kopioiden.

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s