Mies istui ratikassa jutteluetäisyydelle. Hänellä oli sylissään muovikassi, yli posken kulki arpi. Kasvot olivat punakat.
– Hienoa että on kevät.
Eihän se vain minulle puhu? Yritin keskittyä kännykän tuijottamaiseen, mutta sitten pyörittelin kuin pyörittelinkin päätäni toiveikkaasti. Ei, kyllä se minulle puhuu. Tökkäsin kännykän povitaskuun ja rukoilin. ”Anna minulle sanat.”
– Onhan se mukavaa, että on valoisampaa, vastasin ja mietin, että olisin voinut olla hiljaakin.
– Elämää, tätä elämää, filosofoi mies.
Ratikka kaarsi Pasilan konttorilabyrintin syövereihin. Aikookohan mies olla kyydissä keskustaan asti? Hän rapisteli pussiaan.
– Teen näin vaikka, vaikka näin ei saisikaan tehdä, totesi mies ja avasi pullonkorkin. Hän siemaisi aikamoisen huikan.
Toivottavasti ei yritä tarjota minulle.
– Työkaveri sanoi justiin samalla tavalla. Tai en mä enää ole töissä. Olin rakennushommissa. Se kaveri sanoi, että teen näin vaikka, vaikka näin ei saisikaan tehdä. Sitten työkaveri kaivoi litteän viinapullon taskusta ja joi.
Teki mieli todeta, että sillä tavalla pääsee helposti hommista eroon, mutta en viitsinyt aloittaa keskustelua työmaajuopottelusta.
– Mä olen menossa Hurstin leipäjonoon. Hurstin jono on hyvä. Toinen on Myllypurossa.
Hetki hiljaisuutta.
– Paras leipäjono on kuitenkin Espoon keskuksessa, mutta sinne ei voi mennä kuin kerran viikossa. Ne ottaa siellä henkilötiedot ylös.
– Ai, eikö Hurstin jonokin ole vain kerran viikossa, kysyin.
– Keskiviikkoisin ja perjantaisin. Ennen kävin äidin ja isän luona syömässä. Äidin jääkaapilla. Nyt ne muutama vuosi sitten muutti kotiseudulleen monen sadan kilometrin päähän.
Katsoin miestä. Jos elämän jäljen vähentää iästä, niin tulokseksi jää noin neljäkymmentä vuotta.
– Naistenpäivänä soitin äidille. Ei hitto, olisin voinut soittaa myös siskolle.
Sisko kuului asuvan lapsikatraansa kanssa lähempänä.
– Sä olet työelämässä? kysyi mies.
– Joo.
Mietin mitähän hän kysyy seuraavaksi. Ei kysy mitään; ottaa huikat ja yskähtää. Raitiovaunu kiipesi jo Kallion mäkeä.
– Voi että mä olen hiprakassa. Ei kai se haittaa.
– EI se varmaan siinä jonossa haittaa, sanoin.
– Ei kun mä meinasin, että ei kai se sua oo haitannut.
Mietin, että eipä ole haitannut.
– Voi että mä olen humalassa, sanoi mies ja hyppäsi ulos raitiovaunusta.
”Anna minulle sanat.” En monen monta sanaa tarvinnut kymmenen minuutin reissulla. Jälkeenpäin tuli mieleen, että olisin voinut antaa miehelle lounassetelin.
14/03/2014 20:21
Just hiljan osallistuin jonkun huonosti moderoidun palstan keskusteluun siitä, mitä tehdä laitapuolen_kulkijalle, joka toikkaroi keskellä tietä. Arvelin aloituspuheenvuoroa sanaleikiksi. Laitapuolen_kulkijat eivät yleensä toikkaroi keskiviivan tietämissä. Laitapuolenkulkijat voivat siekailematta käyttää hyväkseen vaikka koko tietä.
Kerran Lonttisissa laitapuolenkulkija (yhteen) hoiperteli koko tien leveydeltä. Kun talon seinä otti hänestä voiton ja hän makoili siinä, mihin koirat yleensä pyllistelevät, tulin kysyneeksi, että onkohan hän apua paitsi. Saipa sammallettua, että apu kelpaisi. Sanoin, ettei minulla ole puhelinta. Humalikko kaivoi moisen taskustaan, ojensi ja lausui: ”Poliisi tulkoon luokseni.” Soitin poliisille – silloin vielä soitettiin suoraan poliisille, ei hätäkeskukseen. Kiireisenä miehenä eli joutessani jäin kulkijan kanssa vartoilemaan mustanmaijan tuloa. Hän kertoi olleensa matkalla noin puolen kilometrin päässä olevaan holistihoitolaan, mutta kuten näkyi, viina meni jalkoihin. Laitapuoli jäi, kulku ei.
Kerran Raunistulan puolella ajelin kotia kohti ja näin miekkosen makailevan puistokadun ohessa. Ajoin ohi. Sitten iski häpeä ja palasin takaisin. Mies oli verissään, vaikka haavat eivät vuotaneet enää. Näytti siltä, että baarissa oli keskusteltu fyysisesti. Hätäkeskuksen täti (Ah! Nykyaika!) tuumasi, että jos haavat eivät vuoda ja miehelle paikka löytyy, niin ei siihen sitten muuta apua tarvita. Saattelin miehen hänen valitsemansa omakotitalon pihaan. Ajattelin, että jos paikka on väärä, niin eiköhän talonväki osaa soittaa hätäkeskukseen. Sittemmin vasta olen tajunnut, että osaakohan. Mies siis makasi vilkkaan kadun varressa ja kymmenet autot ajoivat hänen ohitseen. Kukaan ei pysähtynyt ennen minua.
Naapurustosta alkoi kuulua palohälyttimen ulina. Yleensähän se päättyy äkkiä, vaan tällä kertaa ei. Koska rappukäytävässä ei ollut savua, lähdin kuuntelemaan, mistä ulvonta kantaa. Alakerran papan asunnostahan se kuului, ja silloin huolestuin. Pappa on jo vanha ja huonojalkainen. Taoin ovikelloa ja jyskytin ovea ja postiluukkua. Soitin hätäkeskukseen, josta oitis luvattiin ensivasteyksikkö, ambulanssi, poliisi ja sen sellaisia saapuviksi. Puhelun jälkeen ryskytin ovea uudelleen, ja kas, pappa tuli avaamaan jokseenkin täysissä voimissaan. Käry asunnossa oli kyllä jo huomattava. Lounas korventui hellalla. Pappa oli katsellut urheilua telkkarista ja kummastellut, kun mikään ei saa kuulolaitteen vinkumista loppumaan. Ateriansa hän oli penkkiurheilun tiimellyksessä vallan unohtanut. Ehdin perua palokunnan, ambulanssin ja ne muut. Juttelimme siinä tovin ja tuulettelimme keittiötä. Nyt: alakerta (mahdollisesti) palaa! Kertokaa, oi sisareni ja veljeni blogien äärellä, miksi kukaan ei toimi!
Auttaminen ei ikinä ole ollut yhtä helppoa kuin nykyään. Humalaisten sönkötystä ei ole pakko kuunnella, vaikka minusta sekin on kohtuullisissa määrin lähimmäisen palvelemista. Helposti muistettavaan numeroon voi soittaa, jos joku makaa tien ohessa. Mutta kun sittenkään ei näemmä saada soitettua samaan numeroon, kun alakerta mahdollisesti palaa, ei voida enää puhua itsekkyydestä tai välinpitämättömyydestä. Kyllä silloin on kyse tyhmyydestä!
Juha, jälkijättöinen ajatuksesi lounassetelistä oli kyllä kaunis, mutta silläkin saattoi olla arvaamaton arvo, että kuuntelit etkä häätänyt pois. Emme voi tietää muuta kuin sen, että hyvä lisääntyy tekemällä hyvää.
TykkääTykkää
15/03/2014 14:34
Edellisiin hieman liittyvä, mutta pienimuotoisempi tapaus sattui noin tunti sitten. Tulin paikallisen S-Marketin eteiseen hissin viereen, istahdin siinä olevalle penkille ja ryhdyin laittamaan ostoksia muovikasseihin.
Viereeni istahti minua hieman nuorempi minulle tuntematon mies ja sanoi, ”lainaatko viitosen maanantaihin asti”.
Minä en lainannut vitosta, mutta annoin kolme euroa ja sanoin, ”ole hyvä, eikä tarvitse maksaa takaisin”.
Hän kiitti ja sanoi hakevansa pari sellaista hyödykettä joita minullakin oli ostoskärryssä vielä pussiin laittamatta.
Lienisiköhän se ollut ainakin osasyynä ”anteliaisuuteeni”?
TykkääTykkää
16/03/2014 11:11
Minulla ei tietenkään ollut käteistä mukanani raitiovaunussa. Oli vain niitä lounasseteleitä. Lounasseteleissä on hyvä puoli, että niillä ei voi ostaa kaikenlaisia hyödykkeitä.
TykkääTykkää
16/03/2014 11:52
Juha
Yleisesti ottae, kumpiko parempi?:
Olla antamatta, koska tietää, että kaljaan se kumminkin menee, vai antaa, vaikka tietää, että kaljaan se kumminkin menee?
Minun mielestäni vaikka-vaihtoehto on inhimillisempi. Siinä kun ei saajan tarvitse suorittaa sitä lounassetelin rahan vaihto-operaatiota!
TykkääTykkää
16/03/2014 12:55
Niin, parastahan olisi käydä shoppailemassa sapuskaa muovikassillinen. Niin teki mummini.
Minun tapauksessani ongelmaa ei siis syntynyt, koska joku oli taas ryövännyt käteisen lompakostani – olisikohan ollut todellisuus.
TykkääTykkää