Mies istui ratikassa jutteluetäisyydelle. Hänellä oli sylissään muovikassi, yli posken kulki arpi. Kasvot olivat punakat.

– Hienoa että on kevät.

Eihän se vain minulle puhu? Yritin keskittyä kännykän tuijottamaiseen, mutta sitten pyörittelin kuin pyörittelinkin päätäni toiveikkaasti. Ei, kyllä se minulle puhuu. Tökkäsin kännykän povitaskuun ja rukoilin. ”Anna minulle sanat.”

– Onhan se mukavaa, että on valoisampaa, vastasin ja mietin, että olisin voinut olla hiljaakin.

– Elämää, tätä elämää, filosofoi mies.

Ratikka kaarsi Pasilan konttorilabyrintin syövereihin. Aikookohan mies olla kyydissä keskustaan asti? Hän rapisteli pussiaan.

– Teen näin vaikka, vaikka näin ei saisikaan tehdä, totesi mies ja avasi pullonkorkin. Hän siemaisi aikamoisen huikan.

Toivottavasti ei yritä tarjota minulle.

– Työkaveri sanoi justiin samalla tavalla. Tai en mä enää ole töissä. Olin rakennushommissa. Se kaveri sanoi, että teen näin vaikka, vaikka näin ei saisikaan tehdä. Sitten työkaveri kaivoi litteän viinapullon taskusta ja joi.

Teki mieli todeta, että sillä tavalla pääsee helposti hommista eroon, mutta en viitsinyt aloittaa keskustelua työmaajuopottelusta.

– Mä olen menossa Hurstin leipäjonoon. Hurstin jono on hyvä. Toinen on Myllypurossa.

Hetki hiljaisuutta.

– Paras leipäjono on kuitenkin Espoon keskuksessa, mutta sinne ei voi mennä kuin kerran viikossa. Ne ottaa siellä henkilötiedot ylös.

– Ai, eikö Hurstin jonokin ole vain kerran viikossa, kysyin.

– Keskiviikkoisin ja perjantaisin. Ennen kävin äidin ja isän luona syömässä. Äidin jääkaapilla. Nyt ne muutama vuosi sitten muutti kotiseudulleen monen sadan kilometrin päähän.

Katsoin miestä. Jos elämän jäljen vähentää iästä, niin tulokseksi jää noin neljäkymmentä vuotta.

– Naistenpäivänä soitin äidille. Ei hitto, olisin voinut soittaa myös siskolle.

Sisko kuului asuvan lapsikatraansa kanssa lähempänä.

– Sä olet työelämässä? kysyi mies.

– Joo.

Mietin mitähän hän kysyy seuraavaksi. Ei kysy mitään; ottaa huikat ja yskähtää. Raitiovaunu kiipesi jo Kallion mäkeä.

– Voi että mä olen hiprakassa. Ei kai se haittaa.

– EI se varmaan siinä jonossa haittaa, sanoin.

– Ei kun mä meinasin, että ei kai se sua oo haitannut.

Mietin, että eipä ole haitannut.

– Voi että mä olen humalassa, sanoi mies ja hyppäsi ulos raitiovaunusta.

”Anna minulle sanat.” En monen monta sanaa tarvinnut kymmenen minuutin reissulla. Jälkeenpäin tuli mieleen, että olisin voinut antaa miehelle lounassetelin.