Kävelimme saaressa kohti rantaa. Tuuli tuuli tosissaan ja aallot pauhasivat. Puussa aivan edessämme roikkui kaksi lyhtyä. Kummassakin paloi kynttilä. Maassa oli kuin hauta. Rantakivi oli nostettu pystyyn, havuista kranssi. Hautakynttilöitä.
Mitä oli joku ajatellut juuri tällä paikalla?
Mitä tuntevat omaiset tuodessaan kynttilöitä tälle paikalle?
Tuuli heilutti lyhtyjä hiljaa. Meri jatkoi pauhaamistaan. Aurinko yritti saada säteensä näkyviin pilvien takaa.
Blogitaivas 
18/04/2014 11:13
Nyt kun ihmisiä ei juurikaan enää arkku haudata, monet ripottelevat vainajiensa tuhkia myös mereen. Yleensä ripottelulle on määrätyt paikkansa, mutta voihan olla että juuri tuohon paikkaan ei ollut kieltoa.
Joka tapauksessa rannalla kävijöille koskettavasti muistutetaan elämän rajallisuudesta, jos kerran paikka näyttää hauta muistomerkiltä.
Kaunista tekstiä jälleen Juha, kun tuot luonnon merellisen elementin tähän mukaan. Minulle, kun ainakin, luonto on Jumalan suuruuden ja rakkauden ilmenemisen suurin opas – Raamatun jälkeen. Luonnossa Jumalan teot tulevat kiistämättömästi julki!
Kiitos ja siunausta pääsiäiseesi.
TykkääLiked by 1 henkilö
18/04/2014 12:39
Vaasalaisena olen aina meren äärellä kunnioittanut Jumalan voimaa aaltojen pauhatessa,
aina on tullut mieleen ”päivän tuuliseen aikaan ” ilmaisu, jolloin Jumala puhui Adamille.
Kolme vuotta sitte tuossa samaisessa kaupungissa kuulin ensimmäisen kerran toiveen, että hänen tuhkansa ripoteltaisiin mereen. idea tuntuo jotenkin oudolta tuossa kohden. Voin kuvitella tuon kokemasi tunnelman tuulen yltyessä ja meren pauhatessa, hautalyhtyjä siinä katsellessa.
Tässä tuli nyt vastaus minusta lyhyesti kysymykseen: Mikä on kaunein pääsiäiskortti. Todellakin sen on nyt tassä kuvassa mikä lyhyttä puhuttelevaa tekstiäsi valaisi. Näin kuoleman ja ylösnousemuksen muistamisen aikaan, tuohon kuvaan teksti: Myös meri antoi ne kuolleet,
jotka siinä olivat.
Kaikki kuolleet eivät ole kirkon hautausmaalla ristin kera. Yksinkertaista mutta kaunista. Amen.
TykkääLiked by 2 people
18/04/2014 18:28
Niin. Onko paikalla siroteltu mereen tai tuuleen jonkun tuhkat? Onko joku päättänyt päivänsä oman kätensä kautta paikalla hiljattain? Tai entä jos siinä onkin jonkin lemmikkieläimen muistopaikka jostain syystä? Monet suhtautuvat lemmikkeihin kuin ihmisiin, tai kenties suuremmallakin rakkaudella.
Kun menimme paikalle, kynttilät paloivat vaikka tuuli oli kova, ja selvästi ne oli sytytetty hetki sitten. Nyt tuosta kuvan hetkestä on aikaa reilu vuorokausi, mutta kaiken sen ulkoilun, meren ja tuulen tuottaman ilon keskellä en pysähtynyt sen tarkemmin miettimään, mitä on tapahtunut, ja kenelle.
Tuulten pitää puhaltaa ja aaltojen pauhata. Jokin henkilökohtainen tai maailman myrsky kunkin meistä aikanaan vie. Realistina tiedän, että moni on kuollut kotiinsa ja vielä useampi sairaalaan. Kuitenkin paikoilla on merkityksensä: minäkin toivon tulevani elämäni jälkeen yhdistetyksi mereen jotenkin, vaikka realisti minussa kertoo, että harva minua tulee muistamaan. Minä olen aina pitänyt merestä ja toistaiseksi meri on kohdellut minua kohtuudella. Olen kyllä pelännyt merellä, vaikkapa silloin kun myrskyä Atlantilla oli jatkunut jo vuorokausia, tai silloin kun kaaduin jollallani lähellä tämän kuvan paikkaa, enkä ollut varma saanko jollani kölilleen ennen kuin aallot paiskaavat minut louhikkoiseen aallonmurtajaan. Aalloista on selvitty hengissä, elämän, tämän maallisen, suhteen niin ei tule tapahtumaan.
TykkääLiked by 1 henkilö
18/04/2014 19:59
Niin, selityshän voi olla ihan mikä tahansa, mutta jokin on joka tapauksessa koskettanut jonkun tai joidenkin sielua/sydäntä ja se lienee on merkittävintä tässä. Kaunista ja pysähdyttävää kuitenkin. Itse en haluaisi tulla tuhkatuksi enkä mereen heitetyksi.
TykkääLiked by 1 henkilö
18/04/2014 22:58
Hassua, että minulle ei tullut mieleen muuta vaihtoehtoa kuin että joku on tehnyt itsemurhan siinä paikalla.
Nyt toivon, että jonkun tahto on ollut, että hänestä jääneet tuhkat ripotellaan siihen, rannattoman mereen rantaan.
Niin monta kynttilää ja lyhtyä tuskin lemmikille tuodaan.
TykkääLiked by 1 henkilö
20/04/2014 17:12
Tekstistäsi ja kuvasta nousi mieleeni psalmin 103 jakeet:
”Sillä hän tietää, minkäkaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.
15. Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla.
16. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.
17. Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka häntä pelkäävät, ja hänen vanhurskautensa lasten lapsille,
18. niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja muistavat hänen käskynsä ja noudattavat niitä.”
Suru on merkillinen prosessi ja hyvä on, että löydämme tapoja sitä työstää. Ehkä näissä rannan valkeissa oli surutyöstä kysymys.
Tuo psalmin kohta on minusta realistinen ja ehkä siksi kipeäkin, mutta siinä luvataan Herra armon pysyvän iankaikkisesta iankaikkiseen.
Psalmin alku on :Ylistä Herraa minun sieluni!
TykkääLiked by 1 henkilö