Istuin Hämeenlinnan linja-autoaseman edessä penkillä. Koko aukiolla ei ollut kuin yksi bussi ja iso merikontti trailerissaan. Ihmisiä istuskeli ja seisoskeli bussia odottelemassa. Pari selvästi väkijuomien nauttimisesta pitävää miestä istui viereisellä penkillä. Parrakas sanoi toiselle jotain toiselle, jolla oli parkkiintuneet kasvot.

– Häh?! sanoi toinen parrakkaan jokaiseen repliikkiin.

Minulle tuli sellainen olo, että hähhättelen itse usein vähän samalla tavalla. Häh! tulee jo ennen kuin puhujan viesti on ehtinyt kääntyä ymmärrykseksi aivokopassa. Häh! on refleksi.

Rekka kaarsi linja-autoaseman takaa aukoille. Nuppi veti perässään pätkää rakennustyömaan oranssia nosturia. Rekka pysähtyi merikontin taakse. Nupin ovi heilahti auki. Kesti hetken, ennen kuin sieltä hyppäsi ulos mies.

Isosta autosta lähteminen on minusta aina ollut hankalaa. Ovea saa puskea auki, ja jotenkin on epävarma tunne siitä, kuinka päin tästä nyt oikein lähdetään. Ovikin paiskautuu varmasti kiinni juuri silloin, kun olen hankalimmassa paikassa korkeuksien ja maan pinnan puolivälissä.

Mutta kuski loikkasi nupista sulavasti. Hän kiersi auton nokan ympäri vaunun etuosan tietämille. Hän potkaisi jonnekin perävaunun alle.

– Häh? kysyi pääni.

Potkun voimasta esiin tuli kampi. Kuski alkoi kiertää sitä, ja seisontatuet laskeutuivat hitaasti kohti asema-aukion asvalttia. Kun tassut minusta olivat vielä vaaksan verran ilmassa, kuljettaja kiipesi takaisin nuppiin ja ajoi sen irti nosturia kuljettavasta perävaunusta. Hän kurvasi konttitrailerin eteen ja peruutti nupin perän trailerin alle. Kuski osui kohdilleen heti ensi yrittämällä. Traileri kolahti ja kontin etureuna ylettyi melkein nupin takaseinään. Kuski loikkasi taas ulos ja nosti traileri seisontatuet ylös. Niitä ei tarvinnutkaan kammeta, vaan ne sai työntämällä sukeltamaan syvälle trailerin rakenteisiin.

– No oho, mies tuo yhden peräkärryn linja-autoasemalle ja ottaa tosien mukaansa, ihmettelin mielessäni.

Taas oli kuljettaja kopissaan. Mihin hän mahtaa kontteineen lähteä?

– Häh!

Hähhähdykseni yllätti itsenikin. Kuljettaja kun peruutti rekkaansa kohti alkuperäistä perävaunua. Trailerin perä hujahti nostokurkiperävaunun alle. Taas kuski osui kohdilleen heti ensi yrittämällä.

– Ne jotka osaa, ne tekee mitä vaan, alkoi sisäinen Juiceni laulaa.

Loikka alas nupista ja seisontatukien kampeaminen ylös. Takaisin koppiin, ja valta rekka vierähti liikkeelle. Varmaan nostokurki pian kohoaa seuraavalla rakennustyömaalla.

Äijät naapuripenkillä jatkoivat juttuaan.

– Häh!, sanoi toinen.

Istun linja-autoaseman edessä penkillä. Varmaan bussini kohta saapuu.