Herätessäni viime yönä tuli mieleeni eräs tapaus vuodelta -91 maaliskuulta. Mietin sitä aamullakin vielä. Sitten tulin tänne ”taivaalle” ja luin Patrickin tekstin. Just!
Tuolloin maaliskuussa sain tehtävän mennä tekemään haastattelua eräästä Eveliinasta. Hän oli sen lehden perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja josta minut hänen luokseen lähetettiin. En hänestä paljoa tiennyt etukäteen, sen kuitenkin että hän oli täyttämässä 90 vuotta ja sen kunniaksi lehti halusi jutun. Liina, joksi häntä myös kutsuttiin, oli ollut jo pitkään sairaalassa, itse asiassa hän asui siellä. Tiesin että hän oli merkittävä henkilö ja minua jännitti, mutta lähdin tekemään työtä käskettyä.

Astuttuani sisään pieneen huoneeseen huomasin ensimmäisenä seinällä olevan Jeesuksen kasvoja esittävän taulun. Sitten näin Eveliinan. Hänen katseensa oli kirkas, kädenpuristuksensa vahva, puheensa ja ajatuksensa selkeä. Hän istui sängyllään ryhdikkäänä ja huomasin etten ollut tullut heikon vanhuksen luo, vaan energisen, voimakasluonteisen ja lahjakkaan ihmisen. Mitä kauemmin häntä kuuntelin, sitä pienemmäksi ja tehtävääni kyvyttömämmäksi itseni tunsin. Ihailuni ja kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi kasvamistaan. Eveliinan Hengen palo, monipuolinen lahjakkuutensa ja aikaan saannoksensa eri aloilla suorastaan mykistivät.

Hän oli joutunut lähtemään rajan taakse jääneeltä kotiseudultaan evakkona, jossa hän oli toiminut opettajana. Hänellä oli mies ja kaksi lasta. Hän oli syntynyt 30 henkiseen talonpoikaistaloon jossa Iso- Isä oli patriarkka joka piti huolen tapakasvatuksesta ja ennen kaikkea uskon vaalimisesta väkensä keskuudessa. Luki Lutheruksen Postillasta pitkiä saarnoja ja kokosi väen sunnuntaisin yhteen laulamaan ja soittamaan, suku oli hyvin musikaalista. Eveliina totesi että usko Jumalaan säilyi suvussa vahvana ja on ollut koko elämän pohja ja tuki kaikissa myöhemmissäkin vaiheissa.

Vuonna -45 Eveliina sairastui polioon ja joutui pyörätuoliin. Siihen aikaan ei juuri ollut esteettömiä asuntoja, puhumattakaan mistään muusta. He asuivat Mannerheimintiellä silloin ja kun ”Liina” joksi hän itseään nimitti, oli yksin kotona ja tarvitsi apua, hän laittoi sanomalehden ikkunaan lapsilleen merkiksi että nämä tietäisivät tulla kotiin.
Miksi kirjoitan tätä, kiinnostaako ketään?
Siksi että liiallinen hyvinvointi ja kaiken helppous tekee ihmisestä herkästi tyytymättömän nurisijan. Kun haastattelin ”Liinaa” hän sanoi minulle etten saa tehdä hänestä mitään ”korkeata veisua” eli ankarasi varoitti minua ylistämästä häntä. Kertoi sitten omana käsityksenään että kun meitä kohtaa jokin onnettomuus se ei ole Jumalan rankaisu vaan Jumalalle on tärkeintä että me oppisimme jotain, että me perisimme iankaikkisen elämän Hänen luonaan. Ihmisen tulisi oppia elämään ikuisuutta varten, tämä elämähän on vaan koulua. Sitten hän sanoi ettei usko ole ollut ollenkaan aina helppo asia, eikä hän ole varjeltunut kapinallisiltakaan ajatuksilta ja kysymyksiltä. Sitten hän lausuu koskettavan runon, joiden kautta minäkin hänestä olin ollut kiinnostunut. Runoa en tähän laita, mutta hiljaiseksi se veti.

Haastattelua on pitkästi, kahden aukeaman verran tiivistä tekstiä. Hänen ansioluettelonsakin on pitkä. Hän oli ihminen jota eivät elämän kolhut olleet lamauttaneet, ei sinne päinkään. Hän pursui kiitollisuutta, auttamishalua, vaikka itse oli liikuntakyvytön, ja kaikenlaista hänellä oli vieläkin ns. ”työn alla”. Mieluusti hän näytteli, lähinnä tutkimustöitään ja keräämiään ja tekemiään tekstejä eri aloilta. Tasavallan presidentti oli myöntänyt hänelle mm. Kotiseutuneuvoksen arvonimen vuonna -84. Olivathan hänen saavutuksensa upeat ja hän oli kiitollinen elämästään Jumalalle, mutta niin kuin Paavali, hän luki kaiken roskaksi ”tuon ylen kalliin Jeesuksen Kristuksen tuntemisen rinnalla”. Hänellä olivat arvot kohdallaan.

Haastattelumme lopuksi kyselin Eveliinalta vielä mikä nykyisessä, siis silloisessa, maailman ajassa oli sellaista hyvää tai pahaa mitä ei ennen ollut ollut. Epäröimättä hän vastasi pahaa olevan ettei ”nykyihmisellä ole uskoa Raamatun Jumalaan”! (v.-91) Toisena hän mainitsee rahanahneuden. Kaikesta huolimatta Liina lainaa Lutheria vielä istuttamalla omenapuun. Tärkeimpänä elämässään hän piti että Jeesus on synnit sovittanut, ja siihen uskoen saamme siirtyä kuolemasta elämään. Useampaan kertaan hän sanoi tärkeimmän rukouksensa, Isä meidän lisäksi, olevan oman pyyntönsä Jumalalle ” Järkeni valo ja sydämeni lämpö varjele Oi Pyhä Kaikkivaltias Herra Jumala”. Totisesti Eveliina sai molemmat pitää elämänsä loppuun saakka. Lähtiessäni hän sanoi:” Ei anneta polun välillämme ruohottua”! ja hymyili kasvot kirkkaina elämän valoa.
Olin hänen hautajaisissaan kutsuttuna, enkä ole koskaan kauniimmissa ollut. Hänen tyttärensä oli ollut niin ”otettu” ystävyydestäni äitinsä kanssa että pyysi vielä sanomaan arvovaltaisen saattojoukon edessä vielä jotain äitinsä muistoksi.

Kun näitä ajattelin ja muistelin, mieleeni tuli toisen Samuelin kirjan luku 9 .Daavid kysyi:” Mahtaako Saulin suvussa olla ketään, jolle voisin Jonatanin tähden osoittaa ystävyyttä?” Saulin talossa oli ollut Siba-niminen palvelija. Hänet kutsuttiin Daavidin luo, ja kuningas kysyi:” Oletko sinä Siba?” Hän vastasi:” Olen Herrani”. jakeet 1-2.

Daavid edelleen tiedustelee onko Saulin suvussa jäljellä ketään kenelle hän voisi osoittaa ystävyyttä. Käy ilmi että on, Joonatanin rampa poika Mefiboset.  Mefiboset, joka ei katsonut olevansa Kuninkaansa edessä koiranraatoa kummempi. Ja kuitenkin Daavid kutsutti hänet luokseen, hän sai suuren omaisuuden ja syödä yhdessä kuninkaansa kanssa kuninkaanpoikien rinnalla. –  Jae 13. mutta Mefiboset itse asui Jerusalemissa, koska hän sai aina syödä kuninkaan pöydässä; ja hän ontui kumpaakin jalkaansa.

Minusta Eveliinan motoksi sopisivat myös sanat ora et labora! Niin hän eli. Rukoili ja teki työtä.