Kirkon lotushetki alkaa olla kohta ohi. Vessapaperiturbaanit ja -vaatteet alkavat jo repeillä ja olo alkaa tuntua kiusalliselta. Onkin aika palata töihin ja tarttua sirpin varteen. Ihmisellä on vapaus omiin haaveisiin ja päiväunelmiinsa. Mutta pelkillä päiväunelmilla ei koskaan ole pärjätty loppuun asti, vaan on pitänyt tarttua työhön ja ahkeroida jotta päivätyö tulisi valmiiksi. Työ jonka Jeesus jätti meille.

Kirkon rappusilla unelmoidaan monenlaisia asioista. Siellä istuvat rinnan hipsterit, kukkahattutädit, karismaatikot ja legalistit somasti kulttuuriliberaalien konservatiivien ja konservatiivisten liberaalien kanssa haaveillen itsensänä näköisestä kirkosta. Takaovella DJ työntää urkuja pihalle ja etuovella pelimanni harmoonia tilalle, sillä aikaa kun ylistyksen johtaja kokoilee kitaransa kanssa tuuleen levinneitä nuottejaan, todeten itsekseen, että en mä noita olis tarvinnutkaan.

Kun vertaan vuoden takaista kirkkouutisointia tämän päiväiseen, on siinä melkoinen ero. Samalla kun parisuhdekeskustelu on painumassa , vaan ei katoamassa, taka-alalle, on uuskarismaattisuus ja uudenlainen hengellisyys noussut salonkikelpoiseksi. Mutta tämä ei ole tapahtunut kirkon toimesta vaan noston teki maallinen media. Ja kas kummaa nyt aihe kelpaa myös kirkollisillekin toimijoille ja kirjoittajille.

Tosi asia on, että ajat muuttuvat ja ihmiset sen mukana. Hitaasti, mutta varmasti muuttuu myös kirkko. Mutta on yksi asia joka ei muutu. Kirkon perusasiakirja, Raamattu on kestänyt kaikki ihmisen ryntäilyt, sotkemiset ja lotushetket. Sen sisältö on ajaton ja vain sen lukijoiden ymmärrys vaihtelee melkoisesti.

Olipa yhdistys millainen tahansa, sen peruskirja määrittelee puulaakin tarkoituksen. Raamatun perusidea ja tarkoitus on pelastaa ihminen iankaikkiseen elämään, tuomalla ihminen samalla Jumalan läsnäoloon seurakunnan keskelle. Ei esimerkiksi yksin jänismetälle miehen omaan mettäkirkkoon tai pridekulkueeseen Helsingin keskustaan.

Raamattu on peruskirja seurakunnalle, joka operoi yhteisön parhaaksi, jotta mahdollisimman moni pelastuisi. Se tekee kaikesta seurakunnan toiminnasta missionääristä. Siksi Raamatullisuus ja kirkollisuus tai mitkään muutkaan asia elämässä eivät ole vastakohtia tai ääripäitä suhteessa Raamattuun. Raamattu on pöytä, jolta kaikki toiminta tarjoillaan ja pöydän jalkoja ei voi poistaa tai lyhentää. Me voimme tietysti nähdä kukin pöydän eri tavalla mutta tietyt asiat ovat aina samoja, jotta sen tunnistaa pöydäksi.

On siis järkevämpää tarkastella niitä asioita kirkossa, joita ei perusasiakirjaamme ole kirjoitettu. Niitä ovat ulkoiset uskonnolliset tapamme ja perinteemme. Rakennukset ja rakenteet.

Uudet seurakunnat, jotka kasvavat ovat oivaltaneet, että on puhuttava tämän ajan kieltä ja soitettava ympäröivän yhteisön musiikkia, jotta kirkon kieli olisi ymmärrettävää. Tämä sama pätee myös Kiinan ja Afrikan uusissa suurissa kirkoissa. Nekään eivät keskity opettelemaan vanhoja kaavoja tai korkeakirkollista musiikkia, vaan ihmiset rohkeasti julistavat sanaa omalla tutulla kielellä ja musiikillaan.

Meidän kirkkomme ongelma on kahtalainen, Julkinen keskustelu on jumiutunut seksuaalietiikkaan, mikä ei ole, eikä koskaan tule olemaankaan kirkon vahvimpia alueita, vaan vahvuutemme on siinä, että kirkko voi tarjota lohdun elämän aallokoissa rikkoutuneille kulkijoille. Paikallisella tasolla kamppaillaan tyhjien kirkkojen ja kalliiden rakenteiden kanssa. Jäsenet elävät omaa elämäänsä välittämättä pätkääkään siitä, mitä kirkossa tapahtuu ja muutamat harvat aktiivit pitävät kiinni kaikesta vanhasta kynsin hampain, koska se oikeasti on heille niin rakasta. Valitettavasti ne rakkaat asiat menevät heidän mukanaan hautaan ja jos mikään ei muutu, pelkään että kirkko menee sinne samaan kuoppaan!

Kirkon ja ihmisen ainoa toivo on edelleen Jeesus Kristus, niin kuin se on ollut aina. Kirkko pitää ”pelastaa” ihminen kerrallaan niin kuin sen missio on ollut alusta lähtien!