3.

Miten ilmaista se, että on tullut uskoon kun on uskonut Jumalaan ja Jeesukseen koko elämänsä. Lapsuuden Jumalakuvaa on vaikea analysoida, mutta luulen, että omalla kohdallani puhutaan suhteesta Isään, joka auttaa ja suojelee. En tiedä miten varhain aloin ymmärtämään sen, mitä tarkoittaa Jeesus ja armo, mutta elämässäni on kolme hetkeä, jotka ovat olleet selkeästi tarttumista Jumalan kutsuun tietoisesti ja niitä voi kutsua uskon ratkaisuksi ja tien valinnaksi.
Lapsuuden kerhot ja pyhäkoulut jäivät yläasteen jalkoihin kirjaimellisesti, kun verkkarihousuihin pukeutunut, maailmaa sinisin silmin katseleva pikkupoika, astelee yläasteen kovaan maailmaan. Asetelma oli kuin luotu kiusaamiselle. Ellei seurakunta olisi tullut kuvioihin mukaan en tiedä miten olisin selvinnyt kaikesta.
Kävin rippikoulun isän vaatimuksesta vasta 16 vuotiaana, mikä on ollut elämäni suurimpia johdatuksia. En olisi ikinä uskaltanut lähteä seurakuntanuoriin aikaisemmin. Se mikä sai minut päätymään moiseen ratkaisuun johtui ensimmäisestä henkilökohtaisesta kohtaamisestani Jumalan Pyhän Hengen kanssa. Tosin tämän olen oivaltanut vasta paljon myöhemmin.

Olin venyttänyt rippikoulupassin nuorteniltaan tutustumistani viimeiseen mahdolliseen kevään nuorteniltaan. Samassa tilanteessa oli melkoinen liuta muita pojankoltiaisia ja pappilan renkitupa pullisteli häliseviä riparilaisia joista osa oli kiusaajiani. Meno oli kaikkea muuta kuin rauhallinen ja koskettava. Olin yksin tuon hälinän keskellä ja jäin hiljaa istumaan hieman arkana ulkoeteiseen ja odottamaan kotiin pääsyä. Siinä istuessani kaiken metelin keskellä, pelkoni alkoi hävitä ja ihmeellinen rauha laskeutui ylleni. Koin jotain sellaista mitä en koskaan aikaisemmin ole tuntenut. Ilman että kukaan olisi puhunut minulle tai olisin kuullut pastorin puheita päätin siinä istuessani että tämä olisi minun paikkani rippikoulun jälkeen. Perustin päätökseni siihen syvään turvallisuuden ja rauhan tunteeseen jonka olin juuri kokenut.
Rippileiri oli hauska kokemus, mutta niin siellä kuin koulussakin, takaraivossa kolisi epäonnistumisen pelko, joka on kulkenut kiinni takinliepeissä koko elämäni. Ulkoläksyt kuitenkin opittiin ja Konfirmaatio harjoituksissa tein päätöksen, että vastaan tosissani rippipappini kysymykseen  ”Tahdon”.Konfirmaatiossa olin ensimmäistä kertaa elämässäni päättämässä itse jotain tärkeää aivan yksin ja niin vastasin Jumalan kutsuun myöntävästi. Tuo päätös oli toinen merkittävä kohtaaminen Jumalan kanssa.

Syksyllä pyöräilin pikkuserkkujen kanssa elämäni ensimmäiseen oikeaan nuorteniltaan ja minusta tuli seurakuntanuori, yksi kuudesta, jos oikein muistan. Se mitä sitten tapahtui on jo kokonaisen blogisivuston pituinen juttu, joten ei siitä sen enempää.

Kolmas kohtaamiseni Jumalan kanssa on muutaman vuoden takaa, sen jälkeen kun oli ajanut itseni hengellisesti ja fyysisesti umpikujaan. Kun ihminen tekee välitilinpäätöksiä elämästään, hän kyseenalaistaa kaiken mitä on oppinut ja saanut perintönä kasvuympäristöstään. Joskus kyyti voi olla kylmääkin mutta ainakin minun kohdallani tapahtui lopulta se, että jouduin kaivamaan elämästäni sen mikä oli ollut hyvää ja tarttumaan siihen. Ainoa mitä minulla oli lopulta jäljellä oli Jeesus, sillä kaikki muu oli romahtanut omaan mahdottomuuteensa. Kaikki hyvät asiat elämässäni olivat tulleet häneltä. Tämä kaikki johti minut keskusteluun Jumalan kanssa. Olin risteyksessä, jossa minun oli pakko kysyä itseltäni, että onko kaikki tässä vai onko jotain vielä enemmän. Kun katsoin elämääni taaksepäin näin niin paljon johdatusta ja ihmeitä. Niinpä ainoa vaihtoehto oli mennä Jumalan eteen ja pyytää:- Näytä voimasi ja ota elämäni kokonaan. Sen jälkeen olen oppinut selvemmin millainen persoona on  Pyhä Henki.

Mutta onko lopultakaan mitään merkitystä sillä, millä hetkellä minä olen tarttunut kutsuun ja lahjaan. Mikä merkitys on sillä, että minä ihmisenä teen jotain suhteessa Jumalaan. Tärkeämpää on tunnistaa oma identiteettinsä Kristuksessa Jumalan rakkauden kohteena ja elää sitä elämää, jota Jumala tahtoo meidän elävän.
Itselleni seurakunnan osallisuus on ollut tärkeä asia. Lapsuus- ja nuoruusvuosina olen saanut olla hyvien ja viisaiden ihmisten ohjauksessa ja kasvaa yhteisössä, jossa vastuu ja toiminta oli saman kaltaista kuin alkuseurakunnassa. Vaikka itse olen törttöillyt ja jopa pakoillut Jumalaa, Hän on ollut uskollinen sille lupaukselle, jonka hänelle olin antanut.
Nyt tiedän ketä seuraan ja kehen uskon. Isä, Poika ja Pyhä Henki on aina läsnä elämässäni, silloinkin kun en itse jaksa. Kaikki se heikkous, pelko ja osaamattomuus on lopultakin kääntynyt elämässäni vahvuudeksi. Osoitukseksi siitä että Jumala voi ja pystyy. Matkani on vielä kesken mutta suunta ja tarkoitus on selvillä. Se että matkaa tekee yhä keskeneräinen ja osin rikkinäinen ihminen eio vähennä sitä totuutta että olen Isälle arvokas jo tällaisena, sillä minusta on maksettu kallein mahdollinen hinta mitä kuvitella saattaa!