Kohtasin aamulla kaupassa ihmisen, jonka puolesta olin rukoillut sunnuntaina postilaatikolla. Kysyin vointia ja sain hämmästyksekseni kuulla, että hän oli nukkunut nyt kaksi yötä hyvin ilman, että kivut olisivat vaivanneet. Samalla sain kuulla hieman taustoja niin vaivasta kuin myös tilanteesta, joka oli johtanut rukouspyyntöön. Ystäväni oli  nimittäin nähnyt ennakkokuvan siitä, että tulen häntä vastaan juuri tuossa paikassa kotiportillani ja hän voisi pyytää siinä rukousapua. Kun hän sitten käveli kotimme ohi ja olin tullut kotiin juuri kuten hän oli nähnyt, olinkin juossut suoraan sisälle. Hän oli pettynyt kun tilanne olikin mennyt ohi ilman mahdollisuutta keskusteluun ja pyyntöön. Kun sitten olin myöhemmin päivällä samassa paikassa, lähdössä lenkille ja moikkasin häntä jolloin hän rohkaistui pyytämään rukousta.

Aamulla saatoin kertoa hänelle syyn miksi minulla oli ollut kiire sisälle. Olin nimittäin saanut samana aamuna tekstiviestin, jossa pyydettiin rukousta erään toisen asian puolesta ja kun minulla oli kiire sisälle telkun ääreen, koska asia liittyi sieltä tulevaan suoraan lähetykseen.  Myöhemmin iltapäivällä  kauppareissulla, joka taas oli viivästynyt telkkariohjelman takia, tapasin tutun, jota nähdessäni sain kehoituksen kysyä  hänen vointiaan ja samalla rukoilla sitten hänen terveytensä puolesta. Siksi taas lenkille lähtö oli viivästynyt niin, että kun sitten lopulta pääsin ulos ja lenkille, osui ystäväni tähän saumaan paikalle uudestaan ja esittämään pyyntönsä.

Tapahtuma sarja osoitti kuinka Jumalan Pyhä henki järjesteli ihmisten kulkuja ja aikatauluja niin että jokainen rukouksen tarvitsija tuli huomioitua. Mietinkin tässä, millainen mahtaa olla se Jumalan toimisto, josta hän katselee meitä, laatii aikataulujaan ja etsii ihmisiä, jotka malttavat kuunnella ja totella Pyhän Hengen kehoituksia.

Itselleni päivä oli erikoinen, koska vaikka opetan rukouksesta Majatalo-illoissa omassa seurakunnassamme, ei luterilaiselle ole tavallista se, että sunnuntaipäivä menee rukoillessa toisten puolesta.

Rukoileminen julkisella paikalla ei tuntunut kovin luontevalle ja sanatkin ovat hukassa. Sydän hakkaa ja pelottaa. Päällimmäiseksi oloksi eri tilanteista jäi riittämättömyyden tunne ja epävarmuus. Päässäni jauhoi pelko siitä, että olen outo ja naurettava rukoillessani julkisella paikalla. Voisi kuvitella, että sisälläni olisivat Pyhän Hengen lieskat loimunneet toimiessani Jumalan välikappaleena. Olo oli jotakuinkin päinvastainen. Kuitenkin se että en enää paennut kehoitusta sisälläni lohdutti.

Riitämättömyyden tunne on inhimillistä ja onkin ymmärrettävä, että vaikka itse onkin epävarma, niin Jumala kuitenkin on se joka vaikuttaa. Mitä heikompi ja tyhjempi itse on sitä todennäköisemmin Pyhä Henki saa tilaa toimia. Rukoilija on vain välikappale Jumalan voimalle.

Tämän aamun kohtaaminen ja tieto siitä, että parantumista alkoi tapahtua ystävässäni, avasi silmäni ja rohkaisi. Tajusin että olen oikealla tiellä touhujeni kanssa. Aikaisemmin olin kuullut, että myös tekstiviestipyyntö oli saanut toivotun vastauksen.

Se että itse kuljen erämaassa ja hiljaisuudessa ei tarkoitakaan, sitä etteikö Jumala käyttäisi minua. Kyse on siitä annako Jumalalle mahdollisuuden. Raamatun kohta, heikkoudessa olemme vahvoja, avautui aivan uudella tavalla. Se, että minä en kokenut mitään muutakuin oman pääkoppani tyhjyyttä antoikin Jumalalle tilaa toimia.

Rukous on keskustelua Jumalan kanssa. Se ei ole pelkästään sitä, että rukoilemme ja odotamme vastauksia, vaan se on myös jotain mikä tapahtuu ennen rukousta. Se on  Jumalan äänen kuuntelemista omassa sisimmässään ja toimimista sen mukaan. Rohkeutta pyytää rukousta ja tarjota sitä. Se on rohkeutta tunnustaa että se Jumala johon uskomme on oikeasti Jumala joka puhuu meille ja tarvitsee meitä. Hän tarvitsee meitä siihen että hänen valtakuntansa todellisuus ja hyvyys voisi tavoittaa toiset ihmiset.