Kappelimme talviajan toiminta käynnistyi. Osanottajia oli vähän, toistaiseksi. Sateisen kesän jälkeen lämmennyt sää lienee vaikuttanut asiaan? Mutta ei hätää, kyllä ”routa porsaan kotiin ajaa” sanoo vanha suomalainen sananlasku ja –  Jumalan ihminen kaipaa Elämän leipää, sitä tarvetta ei mikään voita.

Itselläni on kaksi asiaa jotka tahtoisivat tulla ulos, mutta tuntuu vaikealta aloittaa. Onko sitten pakko kirjoittaa? Tuntuu että on. Jätän vapaasti arvioitavaksi oliko?

Tämä ensimmäistä kokoontumisemme oli vähän erilainen kuin tavallisesti. Eräs seikka kosketti varmaan erityisesti meitä kaikkia ehtoolliselle menijöitä. Pikareita oli jakamassa pienen pieni tumma tyttö isänsä kanssa. En tiedä mitä kansaa he ovat, mutta näyttävät syntyperältään Vietnamilaisilta. Kauniita ihmisiä, pikkuinenkin oli kuin nukke ja hyvin kasvatettu. Siinä hän seisoi edelleenkin kun me poistuimme tyttäreni kanssa ehtoollispöydästä. Minä en voinut olla hipaisematta hellästi pientä posliiniposkea kun lähes samalta tasolta hänet istuen ohitin. Kansa hymyili.

Siinä me olimme, pieni ja isompi. Yhtä pieninä Hänen edessään joka on sanonut nimekseen ”Minä Olen”.

Joka tapauksessa mieleeni nousi monia raamatunlauseita siitä kuinka Jeesus suhtautui kaikkein vähäisimpiin ja ennen kaikkea lapsiin. Lapset olivat hänen erityis suojeluksessaan.  Mielessäni soi laulu: ”Mä olen niin pienoinen, pienoinen aivan. Sä suuri ja voimakas Isäni taivaan, Isäni Taivaan. En suotta saa peljätä, murhetta kantaa, kun sen minkä tarvitsen, Isäni antaa, Isäni antaa….”

Olen siten rakentunut/rakennettu että jotkut voivat pitää minua, – no, vaikka minkälaisena, mutta ajattelin Jeesuksen seisovan tuon pienen hahmon vierellä katsoen häntä kuin kalleinta aarretta.
–  En ehkä kuule (kovin usein) ääniä, mutta näen henkeni silmin näkyjä, saa ottaa tai jättää, mutta pieni olen minäkin ja saan olla. 🙂

Aamulla varhain ajattelin mitä ”Minä Olen” voisi kaikkiaan tarkoittaakaan. Se on niin paljon ja niin suurta ettei sitä voi ymmärtää koska Jumala, Isä, on käsittämätön. Häntä on mahdollista yrittää ymmärtää vain Jeesuksen Kristuksen persoonan kautta.

Ajattelin kuitenkin mitä ihminen tuntisi tarvitsevansa kaikkein eniten, ja ellei sitä ole saanut, kuinka se häneen vaikuttaa. Mietin voiko Jumalan rakkaus tulla niin todeksi tässä ajassa että se korvaa inhimillisesti puuttuneen rakkauden? Mietin mitä rakkauden ja hyväksynnän puute saa aikaan ihmisen sielussa? Milla tavalla syrjitty alkaa oirehtia hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen puuttumisen vuoksi?

Isä meidän rukouksessa ennen lausuttiin:” Anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme velallisillemme”. Ihminen joka jää paljosta vaille usein alkaa velkoa vaille jäämistään. Usein se velkominen kohdistuu toisiin ihmisiin. Tulee esim. tarve hakea jatkuvasti hyväksyntää oman itsensä ulkopuolelta. Hän ei tyydyty jos ei sisin parane vaan karkottaa ihmiset luotaan ja on onneton –  ja vain siksi että hakee sitä mitä on jäänyt vaille.

Ajattelin edelleen voiko ihminen tuntea tulevansa täysin hyväksytyksi ja kokea itsenä ehjäksi näissä sanoissa, tässä nimessä ”Minä Olen”?!

Kattaako tuo ihmeellinen nimi myös sen että me rikkinäiset saamme myös sanoa itsestämme että Minä Olen? Minäkin Saan Olla koska minun Isäni on sisällyttänyt kaiken olevaisen omaan nimeensä. Hän, joka on luonut kaiken, kaikki on Hänen! Saanko olla sellaisena kuin olen olemassa? Saanko kokea olevani ehjä ja rakastettu omana itsenäni, tuntea olevani täysin hyväksyttynä suuressa sylissä. Uskoen ja ymmärtäen saavani olla sen suuren kuoleman ja ylösnousemuksen vuoksi jonka Jumala valmisti jokaisen ihmisen vastaanotettavaksi. Terveydeksi, rauhaksi, onneksi, iloksi ja toivoksi.

Kaikeksi hyväksi joka ylittää sen pienen ja vajaan joka meitä saattaa ahdistaa. Ja ahdistaakin ellemme näe Isäämme suurempana kaikkea käsitettävissä olevaa ja sitäkin mitä emme vielä käsitä. Saanko uskoa todeksi että olen ihme, suuri ihme, arvokas Jumalan lapsena. –  Niin kuin saat sinäkin, me saamme kaikki tuntea olevamme olla Yhtä Hänen kanssaan. Hänen jonka nimi on ihmeellinen: ”Minä Olen”!

Pieni tyttö ojentaa minulle ehtoollispikarin, ja minä näen hänen vieressään Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen, Hänet joka voi meidän kaikki heikkoutemme ymmärtää ja joka ne kantoi puolestamme ristillään. Hän on Valo, Hän on armo, Hän on rakkaus.

” Jeesus luona armopöydän, sinut löydän, siinä mulle kyllin on. Siellä armo, rauha, ilo, siellä elo, sieltä löydän sovinnon…..
Tätä ruokaa syödessäni, juodessani, orjan mieli katoaa. Tämän riemun rikkaudessa, runsaudessa oma puku putoaa……..
Mieltäni se liikuttakoon, opettakoon, armon Herraa kiittämään. Sieluni se sulattakoon, taivuttakoon Jeesukseeni tyytymään……
Kirkkaus ja voitto, valta kaikkialta olkoon yksin Kristuksen. Maa ja taivas luotuinensa Herrallensa riemuin tuokoon kiitoksen.”

virsi 225 1, 5, 7 ja 8 säkeistöt.