Kokoan tähän blogiin pirstaleita matkan varrelta. Pirstaleita siksi, että ainakin oma elämäni on enemmän tai vähemmän palasina enkä ole vielä tähän mennessä tavannut ihmistä, joka olisi henkseleitä paukutellen tullut esittelemään täydellisesti elettyä elämäänsä. Vaikka tämä maallinen taival onkin jonkinlaista pätkätyötä ja etenemistä rastilta rastille se ei tarkoita, etteikö elämä  voisi olla täyteläistä ja hyvää eli sellaista mitä Jeesus meille lupaa. Jeesus ei turhaan sano, että hänen ikeensä on kevyt kantaa.  Jos kannamme elämämme taakkoja niinkuin Jeesus sen tekee, huomaamme, että taakoista on hävinnyt sellainen paino, joka sortaa kantajansa maahan. Oletko koskaan kokeillut nostaa ylivoimaisen suuren tuntuista esinettä vedessä? Vesi kannattelee ja sen noste auttaa. Pyhä Henki ja seurakunta on se noste, joka keventää isonkin taakan niin, että siitä selviää. Elämä itsessään kuitenkin on meille liikaa ja lopullisesti saamme luopua ikeestä vasta Taivaassa. Huomaa, että en puhu tässä syntitaakoista jotka saamme jättää kokonaan Jeesukselle!

Mietin tässä kuinka monta kertaa olen ollut rastilla, jossa elämä on kasannut kaiken mahdollisen painolastin päälleni ja siitä huolimatta matka on jatkunut.  Eräs mahdottomimmista tilanteista tapahtui yläasteella jolloin taistelin monen asian kanssa. En tajunnut kemian ja fysiikan laskuista yhtään mitään enkä oikeastaan mistään muustakaan mitä tunneilla tapahtui. Olin missannut jo kaksi koetta ala-arvoisesti ja nyt olin ollut poissa viimeisestä kokeesta. Päälläni oli uhka, että se olisi selvitettävä kohtuullisesti, että en saisi ehtoja. Tilanne tuntui toivottamalta. Taakka oli liian suuri.

Kun sitten koepäivä tuli, minut vietiin opettajien taukotilaan, joka oli kemian luokan vieressä. Huoneessa oli vain pöytä ja tuoli. Katsoessani paperia tajusin että en ymmärtänyt siitä juuri mitään. Tuijottaessani paperia epätoivoisena, alkoi ilmanvaihtokanavasta kaikua kemianopettajan ääni. Opettaja palautti muulle luokalle koetta käyden huolellisesti läpi jokaisen kysymyksen. En voinut olla kuulematta vastauksia. Jossain vaiheessa lopetin vastaamisen ja tukin korvani, koska kukaan ei uskoisi että osaisin yhtä-äkkiä kaiken.

Näin jälkikäteen ajatellen asiasta voisi nostaa vaikka millaisia moraalisia ja eettisiä ongelmia, mutta vähän yli toisella kymmenellä oleva poika ei siihen kykene vaan ottaa lahjana sen mikä annetaan. Sain kokeesta muistaakseni kahdeksikon pintaan ja tokariin viitosen.  Jos nyt mietin mitä tapahtui, niin näen Jumalan ison sormen, joka venytti edessä olevaa piikkilankaa aidassa alaspäin niin paljon että jopa minä pääsin siitä yli. Itsetuntoni ei siitä kohonnut mutta nyt kun asiaa tarkastelee niin ymmärrän sen mitä Jumala tahtoo sanoa. Hän lupaa kannatella minua ja keventää taakkojani.

Koko kouluaikani aivan opiskeluaikoja myöden on täynnä tällaisia pieniä Jumalan sormen kosketuksia ja siksi hän teki minusta opettajan. Hän ei päästänyt minua irti niistä asioista, joissa hän helpotti tietäni vaan antoi lisää aikaa oppia. Tähän sisältyy ajatus, että kunnia siitä mitä minusta tuli kuuluu vain ja ainoastaan Jumalalle. Minun hommani oli ilmeisesti vain tulla paikalle.

Viime talvena elämä sai uuden, alakuloisen sävyn kun kuolema ja suru teki pesän viitanliepeeseen. Uupumus ja masennus hiipi varkain elämään varastaen monta hyvää asiaa elämästä. Kuitenkin tässäkin asiassa Jeesus tuli konkreettisella tavalla apuun antaen lähelle ihmisiä, joiden kautta hän lohdutti ja antoi voimaa jatkaa eteenpäin. Sain itkeä ja rukoilla toisten kanssa. Jakaa taakkaa, jotta voisin olla tukena toisille. Yhteys Jeesuksen toisten ihmisten kautta osoitti voimansa. En ole koskaan yksin!

Kolmas pirstale liittyy epävarmuuteen ja epäuskoon, siihen jatkuvaan kamppailuun jota ihminen käy sisällään. Jossain vaiheessa kun ihminen huutaa Jumalan puoleen ja on samalla uskollinen kaikelle mitä Jumalan sana, Raamattu sanoo niin Jumala näyttää voimansa. Se vaatii sen, että ei itse kuvittele pystyvänsä mihinkään vaan ymmärtää sen, että kaikki tapahtuu vain ja ainoastaan Jumalan Pyhän Hengen voimasta. Sain kokea, että kun minä ojennan käteni rukouksessa toisen päälle itse asiassa se käsi ei kuulukkaan enää minulle vaan Jeesukselle. Sitä kokemusta ei voi jakaa tai selittää mutta sen seuraukset voi. Kun toinen ihminen parantuu ja saa uuden elämän, kirkastuu Jeesuksen  meille lahjoittama Usko, Armo ja Elämä aivan uudella tavalla.

Sitä en tiedä mitä tämä taival tuo tulevaisuudessa eteeni mutta sen tiedän että yksin en jaksa tuota tietä käydä koska elämä tulee jyrämään kaiken sen minkä teen yksin.