Vieressäni kirkossa istui pari opiskelijaa. Tyttö ja poika. No, pikemminkin nuori nainen ja nuori mies. Tyttö piti pojan kättä kädessään ja silitti tämän rannetta peukalollaan. Seurustelivat, koska sormuksia ei näkynyt.

Häkellyin. Haikeuduin. Mieleni käväisi jossain menneisyydessä.

Ja samassa huomasin pojan ranteessa ison mustan kellon. Kellon numerot olivat ylösalaisin.

Kello käy!
Käy koko ajan!
Ihan koko ajan ja vain yhteen suuntaan.

Vastahan minä olin nuori ja kävin muutaman kerran myös tässä samassa pienessä kirkossa. Saatoin jopa istua käsi kädessä. Vastahan…

Juuri kun ajan kuluminen oli saada minusta voiton, tyttö ujutti toisen kätensä ruskean neuleensa hihaan. Hihalla hän puhdisti ison mustan kellon lasin.

Sitten tyttö ja poika ristivät kätensä keskenään. Kuuntelivat opetusta. Leikkivät siinä sivussa toistensa sormilla.

Äkkiä muistin päivän aiheen: Nyt on oikea aika!
Olla valona. Korjata satoa. Välittää.

Voittaa aika. Voittaa tämä aika.