Näin kaamoksen keskellä, flunssan jälkimainingeissa, onnen tunteet ja tuntemukset ovat harvinaisia. Masennus ja penseys puskevat päälle ja tarttuvat takinliepeeseen. Ikävä kulkee kaverina aamun hämärästä illan pimeyteen ja päivä vain katoaa jonnekin, aivan kuin sitä ei olisi tullut lainkaan.

Pikkujoulukansa yrittää kavuta kuuseen ja karkoittaa ikävän tunnetta, mutta katajan terävät neulaset palauttavat juhlijan takaisin hämärän rajamaille.

Syksystä saakka odotamme Joulua. Lapsuusmuistot lataavat siihen odotusta, joka kasvaa adventtikalentereiden lannoitamina kohti aatoiltaa. Joululaulut ja iloiset valot talojen pihoissa ja parvekkeilla saattavat ajatuksemme toisten ihmisten jouluun ja odotus sisällämme kasvaa. Jospa joulu toisi onnen jota kaipaan. Arki riittää jo. Haluan takaisin sen juhlan jonka lapsena koin.

Mutta pelkään että aatto, joulu ja joulupukki tulevat ja menevät niin kuin ne ovat menneet jo monta vuosikymmentä. Omat silmäni eivät enää syty eikä sydämeni valo enää loista kirkkaana. Kun jouluvalot sammuvat, jään pimeään yhä kaipaus ja ikävä sydämessäni.

Mitä on onnellisuus?

Istun rantasaunan eteisessä höyryävänä ja raukeana. Katson kun nuorimmainen pojista käy ulkona vilvoittelemassa. Kysyn aikooko hän käydä avannossa. Onnellisuuden aalto yllättää. Se tulvii yli ja saavuttaa sydämen ja suun. Sana ”sydämen kyllyydestä suu puhuu” muuttuu lihaksi ja pimeys väistyy. Iloinen puheen sorina täyttää eteisen.

Onni ponnistaa arjen hetkistä ja elämän tunteesta, siitä että on elossa. Jospa onnellisuus onkin enemmän asenne, josta tunne kohoaa. Elämän tarkoituksettomuus, yksinäisyys ja pelko ovat kuin pimennysverho auringon edessä ja tarvitaan jotain joka poistaa verhon.

Pieni onnen hetki mursi oman pimeyteni ja toi joulun sydämeeni. Mietin tunsiko Jumala samaa onnea ja ylpeyttä katsoessaan maailman valoa,  Jeesus lasta seimessä. Joko hän silloin mietti kirkkaudessaan sanoja ”Tämä on minun rakas poikani, johon olen mielistynyt, kuulkaa häntä…”