Edellisen tänne laittamani tekstin viimeiset lauseet jättivät surun pintaan, mutta jäi jatkamatta. Ajattelin palaavani, mutta kerkesi pari kuukautta vierähtää.

Etsivä löytää, kirjoitin. Ja ’huhuilkoot perääni’ tarkoittaen Jumalaa. Nousi mielikuva ihmisestä joka Jumalan näkökulmasta piileksii, mutta omasta näkökulmastaan ei. Jumala kykenee näkemään kaikista perspektiiveistä, mutta ihmiselle esim laajanäköinen kotkaperspektiivi on vaikeampaa. Ja vaikka siihen kykenisi, ei näköala koskaan yllä siihen mikä Jumalalle on mahdollista.

Vaan mistä suru? Se tulee siitä, että Jumalaa torjuva ihminen ei tiedä mitä menettää ja siitä, että Jumala suree menetetyn rakkautensa perään. Sillä Jumalalla todella on tunteet, vaikka hän kaiken kestääkin. Ja suru tulee siitä, että Jumalan lasten yhteys menettää jonkun jonka kuuluisi olla ja pysyä yhteydessä.

Mutta vakavinta on, että hulluinta mitä ihminen voi elämällään tehdä, on päättää siirtyä kuoleman rajan yli ilman Jeesusta. Miksi näin on, on mahdotonta selittää järkiperustein, mutta miksi edes ottaa sellaista riskiä että kokeilee. Kun elämä Jeesuksen omana ei silti ole mikään järjetön paketti. Toki sitä voi toteuttaa monella lailla, mutta pelkästään järjellisin perusteluin arvioituna pelastussuunnitelma Jeesuksen kautta on kaikkein järkevin ja ihmistä kohtaan reiluin paketti koko uskontojen kirjossa. Plus että Jeesuksen persoona on paljon enemmän kuin mikään uskonto.

Näitä ajatuksia taustalla jään hieman murheella miettimään, miksi kukaan antaa pitkittää Jeesuksen kohtaamista. Mitä kaikkea ehtiikään matkalla mennä sivu suun jos esimerkiksi omat lukkiutuneet asenteet ja elämän tuiskeessa omaksutut valheet estävät näkemästä Jeesuksen sellaisena kuin hän on? Hän on kuitenkin kaikille kaikkea. Ei aina ihmisen oman tahdon mukaan (koska se ei välttämättä ole paras näkökyvyn rajallisuuden takia) ja näennäisesti helpointa reittiä, mutta lopulta kestävintä. Ja entä sitten kun tulee se hetki, jolloin kaikkien polvien on notkistuttava hänen kuninkuutensa edessä? Koska se hetki kuitenkin tulee.

Ja minä joka näitä kyselen ja haluaisin herätellä muitakin.. Vaikka olen varmasti Jeesuksen omaksi tunnustautunut ja sitoutunut, olenko minä mennyt jonkin asian tai asenteen kanssa piileskelemään? Olenko sanonut Jeesukselle, että kyllä sinä olet minun Herrani ja samalla sujauttanut selkäni taakse jotain jota en halua näyttää hänelle, tai luullut ettei hän halua tai viitsi sitä kohdata. Hän joka kesti ristin kärsimykset (omasta tahdostaan, ja koska se oli kolminaisuuden ihmeellinen suunnitelma) ei kestäisi minua ja asioitani… Hmm, paras yrittää päästä johonkin ymmärrykseen, koska tämä on tärkeä kysymys.

Ja Hyvää Joulua, sillä aina on syytä iloita Jeesuksen syntymästä, vaikka sen äärellä pohdinnat olisi vakavempiakin.