Tänä aamuna oli mielessäni, itsellenikin yllättäen, yksi kauimmin mukanani kulkenut rakastamani runo. Eino Leinon ”Rauhattoman rukous”.

”Minä tääl´olen vieras, vieras vaan,/ olen ollut alusta saakka,/ ovat outoja minulle laaksot maan ja outo on elämän taakka./ Minä kuljen ja katson kummastuin/ joka puuta ja joka kukkaa, minä kuljen kumpuja itkusuin/ ja itken ihmisrukkaa”…

Olen ollut tavallista pitempään ilman kontaktia ulkomaailmaan ja varsinkin seurakuntaani. Olen potenut tautia ja yrittänyt jaksaa lueskella levätessäni. Aika rankkoja teoksia. Ei kuitenkaan elämälle vieraita, päinvastoin. Ehkä siksi tämä Leinon runo nousi pintaan. Oletan että moni tunteekin sen, en sitä tähän tämän enempää kopioi.

Tapani on käydä joka päivä lukemassa sähköpostit ja vilkaisemassa samalla blogitaivaan uutiset 😉 . Tänä aamuna ”taivaalla” odottikin yllätys! Iloinen sellainen ja sain taas aihetta (?) kirjoittaa.

Aika ajoin olen kylläkin aivan tosissani miettinyt josko olisi ymmärrettävä lopettaa? Blogitaivas on ollut minulle kuitenkin kovin tärkeä ja rakas, samoin täällä olevat ja olleet kirjoittajat ja kommentoijat! Kiitos teille kaikille, jo tässä vaiheessa, ja kiitos että pääsin joukkoon! Tosin en tiedä miksi ja kenen aloitteesta, mutta kuitenkin!
Voiko koskaan kiittää liikaa? Mielestäni ei voi, siksi tämä.

Kun ajattelen Koko elämääni, ensimmäinen ja suurin kiitos nousee Jumalan, Kaikkivaltiaan puoleen. Kaikista ikävän, orpouden, ja muukalaisuuden tunteistani huolimatta tässä maailmassa, näen aivan valtavan kirkkaana sen ihmeellisen armon ja rakkauden jolla Jumala on tietäni valvonut, turvannut ja johdattanut. Olen saanut uskomiseen eväät jo varhaislapsuudessani ja saanut vielä lahjaksi syntyä elävään uskoon aikuisiälläni. Tämän ajatteleminen jo murtaa. Seuraava suuri kiitosaihe on kallein maanpäällinen aarteeni, rakas tyttäreni, joka on samalla uskonsisareni Jumalan armosta! Valtavaa, ihmeellistä! Jumalalle Kiitos!

Monenlaista vaihetta on elämässäni jo ehtinyt olemaan. Oman paikan hakemistakin, mutta kaikissa vaiheissani olen kokenut olevani Jumalan johdatuksessa. Silloinkin kun olen vaihtanut seurakuntaa.

Lapsuuden ajat lienevät ihmisille, kaikista olosuhteista huolimatta, muistoissa kauniit. Niin on myös se hengellinen koti jossa on saanut uskonsa ensimmäiset eväät. Onnellinen se, jonka seurakunta on elävä, johon voi palata ja johon saa tuntea kuuluvansa ja kelpaavansa juuri sellaisena Jumalan lapsena, kuin on. Jumalan armo, rakkaus ja uskollisuus on todellista ja ikuista. Hänessä on kaikki tulevaisuus ja toivo ja lopulta myös iankaikkinen elämä Isän Jumalan, Ainoan Poikansa Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen Valtakunnassa.
Siellä kiitos ei koskaan lopu.

Tänä aamuna koin Jumalan rohkaisevan sisaren kautta jota en ole koskaan nähnyt ja jota en ollenkaan tunne. Hän oli käynyt läpi, pitkän hiljaisuutensa jälkeen, blogejani lähes urakalla ja laittanut kommenttinsa jotka liikuttivat mieltäni. Hän on toinen niistä ”sisarista” jotka ovat löytäneet teksteistäni aina sen olennaisen ytimen! Ja se, jos mikä on ihme! Molemmat sisaret ovat uskollisesti minua(kin) tukeneet blogitaivaalla. Olen ollut murheellinen kun en ole tiennyt miksi ja mihin tämän aamun yllättäjä katosi. Lisäksi olen tuntenut murhetta siitäkin, että toinen sisar on joutunut jättäytymään osittain taka-alalle elämän taakkojensa alla.  Haluan aivan erityisesti kiittää teitä molempia lämpimästä sisaruudestanne. Uskon että se on ikuista ja jaksamme muistaa toisiamme rukouksin, kunnes aikamme täyttyy.

Paljon on sellaisiakin sisaria ja veljiä Herrassa, jotka ovat kantaneet kortensa kekoon tässä meidän pienessä, mutta rakkaassa blogitaivas seurakunnassa. Olette kaikki olleet tärkeitä, ilman teitä ei meitäkään tarvittaisi. Uskallan tämän sanoa koska olen lähes ensihetkistä asti kuulunut joukkoon ja tunnen ennen kaikkea olevani ”taivaalla” vanha äiti 😉 .

Meillä kaikilla on todennäköisesti myös sellaista, rakastakin,  sukua joka ei vielä Vapahtajaansa tunne ja rukoilemme heidän puolestaan. Tämänkin voi tehdä uskoen siihen että meillä on rukouksia kuuleva Jumala. Monet kokevat tuskaa ajatellessaan mikä on  tällaisten sukulaisten kohtalo elleivät he käänny Jumalan puoleen. Emme voi voi tietää milloin Jumala heitä kohtaa tai miten se mahdollisesti tapahtuu?

Kaikella on aikansa, tuskarukouksillakin. Mutta voimme myös vain jättää lähimmäisemme rauhallisin mielin ja luottamuksella Hyvän  Jumalan tahdon ja armon varaan kiittäen Jeesusta että Hän edelleenkin kutsuu kaikkia ihmisiä kaikkialla. Kuinka käsittämätön on ollutkaan Hänen uhrikuolemansa, kärsimisensä ja ylösnousemuksensa, ja kaikki vain ihmisen tähden. Jokaisen ihmisen. Enkö siis Herraa Jumalaani riemuvirsin kiittäisi!

Eino Leino päättää runonsa..:”Herra, tee minut lapseksi jälleen! Minä tahdon soittoni särkyneen viedä suurelle virittäjälleen!”
Kaikesta huolimatta meidän on hyvä muistaa että meidänkin tiemme on usein tuskien tie, niin kuin Mestarimme ja Vapahtajamme Jeesuksenkin, emme vielä ole perillä taivasten valtakunnassa. Sen tähden me todellakin tarvitsemme toistemme tukea, myötäelämistä, laupeutta, rohkaisua ja lähimmäisyyttä. Kukaan ei jaksa eikä pärjää yksin. Ihminen tarvitsee ihmistä, siksi Jumala ei jättänytkään ensimmäistä ihmistä yksin vaan teki hänelle kumppanin.

Kiitos Blogitaivaan väki, blogistit ja kommentoijat, siitä että olette –  ja jaksatte kukin oman elämänne lisäksi jakaa sitä hyvää minkä olette Jumalan armolahjana saaneet!

Psalmi 33 josta muutama jae tässä:
”Onnellinen se kansa, jonka Jumala on Herra, kansa, jonka Herra on omakseen valinnut. Taivaastaan Hän katsoo meitä, Hän näkee kaikki ihmislapset. Korkeudestaan Hän valvoo maata, kaikkia jotka siinä asuvat, joiden sydämen Hän Itse on Luonut, joiden teot Hän kaikki tuntee…….Herran silmä on niiden yllä, jotka palvelevat häntä ja luottavat Hänen uskollisuuteensa. Hän pelastaa heidät kuoleman vaaroista ja auttaa nälkävuosien yli. Me odotamme Herraa, Hän on meidän turvamme ja kilpemme. Hän on meidän sydäntemme ILO, Hänen Pyhään nimeensä me luotamme. Herra, tue meitä uskollisesti, kun me panemme turvamme sinuun!”