On pakko myöntää tämän nykyisen ajan rasittavan itseäni kaikin puolin ja ennen kaikkea sekä henkisesti että hengellisesti. Olen ajatellut menneitä.  Kaivannut puhtautta, väkivallattomuutta, aitoutta, ihmisten hyvää tahtoa toisiaan kohtaan. Paluuta kunnioittamaan lakia ja järjestystä. Olen huolissani niiden puolesta jotka järjestystä valvovat oman henkensä uhallakin. Minua järkyttää ihmisten pahuus joka aiheuttaa toisille ihmisille kauheaa kärsimystä. Haluan omantunnon takaisin.

Tätä blogia aloitan, jos mitä, rukoilemalla Jumalan armoa. Tahtoisin osata kirjoittaa sanottavani sillä parhaalla tavalla joka minulle, ihmisenä, on mahdollista. Jumala auttakoon.

Kotikaupungissani on ns. kotikirjasto, erinomainen palvelu ikääntyville ja liikuntaesteisille ihmisille, sieltä voi netin kautta tilata kirjoja luettavakseen ja ne toimitetaan, ilmaiseksi, tilaajille kotiin. Onnistuin tälläkin kertaa saamaan tilaamani kirjat. Olen tätä palvelua jo vuosia käyttänyt. Kaksi kirjaa oli ylitse muiden. Toinen P.T Juntumaan ”Elian päivät” ja toinen Risto Santalan ”Särkymisen siunaus”. Ensin mainittu kertoo Eliasta, Johannes kastajasta ja Jeesuksesta. ”Särkymisen siunaus” syvällisesti, hoitavasti, rohkaisevasti, siunaten ja lohduttaen, nimensä mukaisesti, ihmisen osasta ja Jumalan työstä ihmisen hyväksi.

Minä uskon Jumalan johdatukseen, niin usein olen saanut rukouksissani kokea ihmeitä Hänen läsnäolossaan.

Avaan Raamatun. Tänään se aukeaa profeetta Jeremian kirjasta. En osaa sitä selittää, en edes yritä, kuuntelen ainoastaan mitä minulle, ehkä, yritetään sanoa. Olen joskus ympäröinyt Jeremian kirjan 49 luvun jakeet 11-12:” Jätä orposi minun elätettäväkseni, ja sinun leskesi turvatkoon minuun. Sillä näin sanoo Herra:” Katso niidenkin, jotka eivät ole vikapäät siitä maljasta juomaan, täytyy sinun juoda; JA SINÄKÖ JÄISIT RANKAISEMATTA? Sinä et jää rankaisematta, vaan sinun täytyy juoda..” Nämä sanat laittoivat lukemaan koko luvun ja seuraavatkin. Enkä voi olla vertaamatta lukemaani tähän aikaan ja päivään. Koko maailma on kaaoksen vallassa ja ihmisten, viattomien lasten ja naisten, kärsimys on hirveä, kenenkään ihmisen voimatta estää kaikkea sitä pahuutta mikä tietoisuuteemme tulvii.

Raamattu toistaa itseään syntiinlankeemuksesta lähtien alusta loppuun saakka. Se on totuus, mutta niin kuin tuo kauhea syntiinlankeemus toi kirouksen maan päälle, niin Jumala valmisti kirouksesta vapahduksen jo aikojen alussa maailman ja ihmisen luodessaan. Läpi Raamatun punaisena lankana kulkee tämä lupaus ihmisen  ja koko luomakunnan pääsemisestä vankeudesta vapauteen. Niinpä tässäkin Jeremian kirjassa Jumala tuomioidensa ohessa lohduttaa ikuisella lohdutuksellaan. Lupaus hyvästä, parhaasta, se on sama kuin Jeesus!

Jeremian kirjan 52 luku päättyy osaltaan hyvään sanomaan. Siinäkin kertautuu punaisen langan tapaus. Babylonian Kuningas, kaikkien kauhistusten jälkeen korottaa kuningas Jojakinin, joka oli ollut pakkosiirtolaisuudessa kolmekymmentäkuusi vuotta. Hän päästi Jojakinin vankilasta, puhutteli tätä ystävällisesti ja asetti tämän ”istuimen ylemmäksi2 muitten kuninkaitten istuimia. Jojakin sai riisua vangin puvun, hänen jokapäiväisistä tarpeistaan huolehdittiin ja hän sai aterioida kuninkaan pöydässä elämänsä loppuun saakka.

Muistamme kuinka kuningas Daavidkin, entinen paimenpoika, etsitti Joonatanin suvusta jälkeläisen, ontuvan Mefibosetin, kiitokseksi siitä ystävyydestä ja avusta jota Joonatan oli häntä, Daavidia, kohtaan osoittanut. Jumala siis pitää omistaan huolen iankaikkisesti, vaikka meistä ei aina näyttäisi siltä ja vaikka välillä väsymmekin. Itseänsä kieltää hän ei saata, minkä on luvannut, sen pitää.

Risto Santala kovia kokeneena, kirjoittaa.” Miten terveellistä onkaan muistaa, että Jumala on Jumala, ja ihminen vain ihminen” Hän lainaa, oman tuskansa lohduksi tulleen sanan  Sefanja 3:17:” Hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua!” Santalan mukaan tämä kääntyy kreikaksi:” Hän virvoittaa sinua” ja hepreaksi, ”Hän vaikenee rakkaudessaan”. Ja lisää:” Siihenkin saa totuttautua, että joskus Jumala vaikenee rakkaudessaan”. Minullekin tämä kohta on menneinä vuosikymmeninä tuonut ylimaallista lohtua, on yksi tärkeimpiä oppeja. On ollut pakko oppia odottamaan ja luottamaan.

Koska olen tuntenut tarvetta palata juurilleni, niin en voi sivuuttaa myöskään runoutta. Olen meidän kansallisrunoilijoittemme läpi täyttämä. Tärkeimpinä niistä Leino ja Hellaakoski, muitakaan unohtamatta. Ja vielä erikseen sitten virsi- ja hengelliset runot. Näistä tähän Hellaakoskelta yksi koskettavimpia ”Hengen manaus”, josta tilan säästämiseksi vain alku ja loppu säkeet. Runo on ihmisen syvää etsintää ja kaipuuta Jumalan puoleen. Joka sittemmin tuottikin tuloksena ainakin yhden Jumalan Valtakuntaan pelastuneen, hänet itsensä. Ylistys Jumalalle.

Jumala, Henki, sinutko kieltäisin/ siksi vain, ettet ole mahtunut majaan,/jonka sun asunnoksesi kaavailin?/ Itse viisaana, arkana kunniastaan/ järkeni on kapinoinut sinua vastaan/ nähden mahtisi melko heikon, vajaan/ Ethä kykene rakennusmestriksi,/ et edes kunnolliseksi poliisiksi,/ vastaamaan et, kun kysyn:miksi, miksi./ Niin, lukemattoman paljon sanella voisin / seikkoja, joitten täytyisi olla toisin/ jos olis valta ja voima ja kunnia sun/ ja viisaus mun…..

Jumala, Henki, en lie ainoa, jolla/ vaikea on sinun ahjossasi olla,/ paahtua niin kuin lietsottava rauta,/ taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi,/ tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi./ Muttei auta, muttei auta,/ sinähän yksin puhallat kipinän meihin/kylmiin kovettuneihin./ Jumala, Henki, ahjosi kuumuudessa/ uupunut olen ja pihties puristimessa./ Sinä et väsy, et putoa uskostas/ että olet nostava kerran moukarin alta/työn, joka näyttää valmiimmalta/kuin tämä, joka nyt kipunoi sormissas.”

Ja luonnon, luomakunnan suurena ystävänä lopuksi vielä Hellaakosken ”Raamatuita” runo

Herra, ethän kahlitse siihen raamattuus,/ jolla on mustat kannet ja suuri virallisuus./onhan tarjolla kirja aivan toinenkin,/ joka ei mahdu pöydille, ei lasikaappeihin,/ kannet avarat niin olkoot kuin on maa,/sisällys niin kuin ilma, joka lintua kannattaa,/ sanojen pohjalta huokuu nurmien vihreys,/metsien hämy, ja tuuli, ja ulapan kimmellys,/ ihminen mukanaolkoon, sitä työtään uurastain,/joka hänelle on suotu, hänelle yksin vain./ Herra, se on hyvä kirja. Mieleeni muistuu nyt: sitä kun luin, olet aina hymyten nyökännyt.