En malta olla jatkamatta vielä yhden blogin verran yhteiskristillisyydestä ja yhdessä tekemisestä. Kimmokkeen tähän kirjoitteluun antoi kommentti, jonka kuulin jokunen viikko sitten. Sen sävy ja sisältö on jäänyt kaikumaan sisimpääni ikävällä tavalla.

Kommentin sisältö vähätteli Luterilaisen seurakunnnan jäseniä ja heidän uskonsa syvyyttä. Luterilaiset eivät kommentoijan mielestä ole uudestisyntyneitä kristittyjä. Tämän kaltaista keskustelua käydään paljon erilaisilla nettisivustoilla ja vaikuttaakin siltä, että juuri internet on antanut tilaa sielunviholliselle rellestää ja raadella seurakuntaa.

Olen itse uskonut niin kauan kuin muistan. Olen kasvanut ja juurtunut kiinni Jeesukseen seurakunnan kerhoissa ja pyhäkoulussa. Kotona on opetettu iltarukous ja sen myötä myös toisten siunaaminen. Vaikka Pyhän Hengen toiminnasta ja armolahjoista ei erikseen opetettu, mikä on valitettavaa sinällään, kuitenkin Pyhä Henki on ollut selkeästi läsnä elämässäni. Tunnistan näin jälkeenpäin että Jumala on ollut mukana jopa ne vuodet  kun itse olin heikoilla ja eksyksissä. Perheessäni on luotettu aina Jumalan johdatukseen.

Opetan itse luterilaisen seurakunnan yhteydessä Pyhän Hengen toiminnasta ja armolahjoista. Olen opettanut samoista teemoista myös yhteiskristillissä tilaisuuksissa. Olen vuosien varrella joutunut yllättymään siitä, siitä miten vieraaksi PH:n toiminta on suomalaisille taustoista riippumatta käynyt. Opetus Hengen täyteydestä ja armolahjoista on jäänyt puheen asteelle. Pyhä Henki ja hänen ”työkalupakkinsa” seurakuntaa varten on päässyt pahasti pölyttymään Suomessa ja koko läntisessä maailmassa. Vain kielilläpuhumista on pidetty jonkinlaisena mittarina hengellisyydestä mitä se ei itse asiassa ole laisinkaan.

Uusien seurakuntien Pyhää Henkeä korostava toiminta tuntuu ihmisistä oudolta ja jopa villiltä. Ja on todettava että opetuksen puute vaivaa myös näitä yhteisöjä koska ylilyönnit ja pelkästään armolahjoihin keskittyminen tekee niistä haavoittuvia. Uskoon ja armoon juurruttava raamatun opetus jää niissä turhan usein ohueksi. Hyvä Raamattuopetus tekee väistämättömät erämaataipaleet uskonelämässä helpommaksi elää läpi.  Siksi, jos haluamme pohtia millään tasolla armolahjoja ja siitä miten ne erottavat ihmisiä, niin usko Jeesukseen on ainoa tekijä joka merkitsee jotain.  Usko on armolahjoista ensimmäinen ja suurin. Usko on aina Pyhän Hengen työtä.  Näin jos haluamme toimia yhteiskristillisellä pohjalla on meidän luotettava siihen että jokainen joka uskonsa takia haluaa tulla mukaan toimintaan on Jeesuksen oma. Hän tekee uskostaan tiliä Jumalalle, ei meille. Toisekseen mukaan voi tulla myös ihmisiä joiden usko voi syvetä ja kasvaa kun hän pääsee mukaan hengelliseen toimintaan. Moni ei-uskova on löytänyt Jeesuksen, kun hän on ollut mukana Kristittyjen vapaaehtoistoiminnassa. Jumalan valtakunnalle onkin vierasta rajanveto ihmisten välille.

Yhteiskristillisyys on näiden tosiasioiden tunnustamista. Jättäytymistä Jumalan toiminnan varaan ja toisten ihmisten rakastamista ehdoitta! Yhteiskristillisyydessä Jeesus ratkaisee ja jos hieman miettii niin näinhän sen tulisi olla kaikessa kristillisessä toiminnassa.

Jokaisella paikkakunnalla on vain yksi Kristuksen seurakunta ja maailmassa vain yksi Kristuksen ruumis, maailmanlaajuinen Jeesuksen omien yhteisö. Koska Jeesus on tämän yhteisön pää, ihmiselle jää aika vähän miettimistä miten ruumiin jäsenet pitäisi toimia. On keskityttävä siihen, että itse toimii Jeesuksen johtamana.

Johtajuus nousee seurakunnissa tärkeään asemaan siinä miten tulisi suhtautua yhteiskristilliseen toimintaan. Jos linja on torjuva ja tiukka, silloin pitäisi vähintäänkin kulmakarvojen kohota ja kysyä miksi näin on. Jokainen yhteisö on jo itsessään arvokas ja palveleminen sen sisällä on tärkeää ja monelle riittävää. Mutta Evankeliumin eteneminen omalla paikkakunnalla on yhteinen asia kaikille Kritityille yhdessä ja yhteisvastuullisesti. Yhteisö joka ei tätä tosiasiaa tunnusta, ei tule menestymään. Nykyihminen on hyvin herkkä aistimaan rakkaudettoman ilmapiirin ja sisäänpäin kääntynyt Kristillisyys antaa tällaisen vaikutelman ulospäin. Yhteisö joka rakentaa identiteettiään toisten yhteisöjen painamisen ja arvostelemisen varaan on rakennettu tyhjän päälle.

Olisi toivottavaa että jokainen yhteisö kävisi keskustelua sisällään omasta kyvystään tehdä yhteistyötä toisten ryhmien kanssa omalla paikkakunnallaan. Ensimmäinen askel on tutustua ja mennä kylään. Istua kahvikupposen äärelle ja porista Jeesuksesta! Kyllä Jeesus sitten ottaa ohjat ja asiat lähtevät luistamaan.