Kysymys Tapion blogista osui aiheeseen jota itsekin olen viime aikoina tavalla ja toisella joutunut pohdiskelemaan pitkällä tähtäimellä.  Aivan ensimmäisenä tuli mieleeni, nyt, Paavalin sanat Galatalaiskirjeestä 2/20 ” En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa. Minkä nyt elän lihassa, sen elän uskossa Jumalan Poikaan, joka On rakastanut minua ja antanut itsensä alttiiksi minun(kin) puolestani”!

Mikä siis on suurin tarpeeni? Se kohdistuu sanoihin ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa!”
Kuinkahan moni asia voisi olla toisin menneissä vuosikymmenissäni tai nyt, ja elämäni suunnattomasti helpompaa jos syvintä sisintäni myöten voisin aina kokea tuon todeksi! Silloinkin kun koen suurta ulkopuolisuutta ja kelpaamattomuutta – ja syyllisyys painaa.

Silloin kun koen että olisi pitänyt olla toisenlainen (vahva kokemukseni varhaislapsuudesta asti) mutta millainen minun sitten olisi pitänyt  ja pitäisi olla?
– Fyysisesti terve, henkisesti ja hengellisesti vahva. Kaiken anteeksiantava, silloinkin kun en ole tullut ymmärretyksi/hyväksytyksi, kun olen tullut hyljätyksi ja kun olen joutunut kantamaan taakkojani yksin. Tai silloin kun en pysty lähimmäistäni rakastamaan ja tunnen oloni kaikkialla ulkopuoliseksi?

Olen elänyt kauemmin kuin joskus uskoin. Käynyt läpi monet sairaudet, moninaiset ajan henget ja uskonnollisetkin virtaukset. Ikääntyminen on tuonut fyysisten ja psyykkisten voimien heikkenemistä ja olen kokenut elämäni entistä vaikeammaksi. Jos kuitenkin katson taaksepäin mitä kaikkea olen joutunut kestämään ja läpikäymään niin nythän asiat on siltä osin paremmin, vai ovatko?  – Sanotaanhan ettei ole mitään uutta auringon alla ja että kaikilla ajoilla ovat omat murheensa ja huolen aiheensa. Niin kuin ovatkin. Olipa kuinka hyvänsä, siihen uskon että Kaikkivaltias Jumala näkee ja tietää kaiken, joka ikisen hetken elämästämme. Ilman tätä uskoa en olisi jaksanut.

Eräänä sunnuntaina kun olin aivan loppu ja tyhjä niin ettei sanoja ollut kun aloimme tyttären kanssa rukoilemaan, niin hän sai aivan erityisen voitelun! Kuinka suurenmoisesti hän Jumalan Voiman vaikutuksesta rukoilikaan! Vaikuttava oli ja ylimaallinen se Jumalan armo ja hyvyys, se Pyhän Hengen läsnäolo jonka saimme kokea. Ja ennen kaikkea minä, joka olin täysin avuttomasa tilassa, sellaisessa jota en pysty edes kertomaan. Kuten en sitäkään kuinka Valtava oli Pyhän läsnäolo ja kaikki ne ihmeelliset sanat joita sain kuulla.

Elämäni raskaissa ajoissa ja asioissa, ei aina ole ollut helppoa uskovien yhteydessäkään, parantumattomasti vammaisena ja avioliitosta eronneena ym. Nykyisin polion myöhäisoireet kipuineen ja toimintarajoitteineen vievät suurimman osan energiastani. Vaikeaksi asian tekee myös se ettei vammaisuuteni, kipuni ja rajoitteeni näy muutoin ulospäin juurikaan, kuin pyörätuolistani. Mikä sinänsä on kiitettävä asia, vaikkakin vaikeasti selitettävissä. Mutta!

Palatakseni alkuun! Jos siis en enää eläisi minä vaan Kristus minussa olisin vapaa kaikista inhimillisistä ongelmistani, vai olisinko? – En tässä maailmassa.
Ehkä minun kuitenkin on ollut opittava jotain? Etten enää katsoisi kovin itseeni vaan voisin olla niin lähellä Jeesusta että jaksaisin kaikissa vaiheissani uskoa Hänen olevan tietoinen siitä mitä kannan sisälläni ja kehossani. Niin että voisin sydämestäni uskoa että sen, minkä Jumala on sallinut elämääni on ollut tarpeen, vaikken sitä ymmärtäisikään, eikä kukaan muukaan.

Lohtuni on ollut Jumalan ilmoitus ja Sana Raamatussa. Ehtymätön siunauksien, uskon ja toivon lähde sittenkin.
On aikoja ja aikoja, mutta niin kuin Paavali kaikessa tahtoi täyttää elämässään Jumalan hänelle antaman ja valitseman tehtävän ja osan, ja olla kysymättä neuvoa ”lihalta ja vereltä”, kulkea tiensä vastuksista välittämättä niin tahtoisin itsekin. Kaikesta ja kaikista huolimatta. Sillä: ” Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha., pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsehillintä..Ja ne jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omia, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen, haluineen.  Ja – Jos me Hengessä elämme, vaeltakaamme myös Hengessä!” (gal.5;22-25)
Herramme Jeesuksen Kristuksen armo – olkoon meidän henkemme kanssa! Muistetaan toisiamme rukouksin!