Hyvä ystäväni kysyi minulta hiihtolenkillä uskosta ja miksi uskon. Olen kysynyt itseltäni samaa monta kertaa. Järkikultani on joskus kovilla tämän uskon kanssa. En oikein osaa elää hurskasta elämää ja harrastaa hartautta. Suuni on välillä täynnä ihan muuta kuin siunausta. Usko, joka minussa asuu on vahvempi kuin mitä minä itsessäni olen. Se on voittanut pahan, joka minussa asuu ja odottaa minua kotiin. Minussa asuu toivo, joka voittaa pelon ja se antaa rauhan sen levottomuuden ylle, joka repii sieluani. Usko minussa on kaikkea sitä mihin minä en riitä. Kauan sitten tuo usko otti miehen muodon ja uhrautui minunkin puolestani että saisin elää. Hän uskoi minuun ensin.
” On yksi nimi ylitse muiden,
yksi nimi muuttumaton.
Yksi nimi ylitse muiden,
vain yksi nimi toivomme on.
Tuo nimi, josta laulan, on Jeesus,
nimi kaunein alla auringon”
Nyt, ylösnousemuksen aamuna, olen taas nokikkain oman uskoni kanssa. Sisällä myllertää merkillinen dialogi ihmisyyden ja uskon välillä. Aamu varhaisella kaivelin hiihtokamppeet viimeistä kertaa tälle talvelle esiin ja ajelin Vuokatin vaaran jo hieman sulaneille laduille haistelemaan kevät ilmaa. Ajattelin, että juttelen Taivaan Isän kanssa niistä ja näistä sekä etsiä pääsiäisen riemua, joka tuntuu olevan hieman hukassa. En tiedä miten kukin rukoilee mutta oma hiljainen rukoukseni on enemmän hiljaista puhetta ja jupinaa kuin muotoiltuja lauseita ja valmiiksi ajateltuja asioita. Hiihtäminen oli kuitenkin sen verran haastavaa, että hengellinen ulottuvuus vaihtui hengästykseen ja hapottaviin reisilihaksiin. Ehkä oma hengellisyytenikin on jollain tavalla hapoilla eikä happi kulje. Puserran ja pohdin liikaa.
Vuosien mittaan olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että Jumalalle riittää, että olen kääntyneenä häneen päin ja myönnän oman tyhmyyteni ja raadollisuuteni. Olen mielentiloistani riippumatta avoin ja läpinäkyvä Hänen suhteensa. Kuulun Hänelle, olin sitten tehnyt tai ajatellut mitä tahansa ja Hän synnyttää minussa uskon ja pitää sitä yllä niinkuin kaikkea muutakin olevaista. Minä riitän Hänelle juuri tällaisena kuin olen.
Antaudun sille tosiasialle, että jos hän haluaa käyttää kutsumustani Jeesuksen seuraajana ja opetuslapsena niin se on hänen kädessään ja vallassaan.
Tämän kaiken mahdollistaa se että kerran, eräänä aamuna oli hauta tyhjä. Kuolema on voitettu ja toivo on palautettu meille ihmisille. Emme ole enää uhritulien ja oman tekemisemme varassa. Jeesus on ylösnoussut ja elää!
Blogitaivas 