– Juha, voisitko näppäillä kitaraa rukoushetken taustalle?

Olin päätynyt soittamaan cajonia perusjumalanpalvelusta vähän vilkkaampaan hengelliseen tilaisuuteen. Jonkin tauon aikana olin langennut hipelöimään läsnä olevaa kitaraa. Se oli melkein vireessäkin. Niinpä minua heti kohta rangaistiin hipelöinnistä. Voisinko soittaa kitaraa!

Verrataanpa minulle osoitettua pyyntöä johonkin toiseen taiteenlajiin, vaikka kokkaukseen. ”Juha, tuolla nurkassa on uuni. Voisitko pikaisesti loihtia meille vege-chateaubriandit?” Minä vastaisin, että en toki sellaiseen suoritukseen pysty, mutta voin kyllä hakea Lidlistä nakkeja ja käristää ne. Jos kelpaa.

Mutta kitarakysymykseen minulla ei ollut tarjota vastaavaa nakkivastausta. Tai oli; vastauksen saisivat antaa nakkisormeni, joilla on taipumus lipsahdella kitaran kaulalla ihan minne sattuu. Siinä tilanteessa en voinut soittamisesta kieltäytyäkään. Mitäs menin näpelöimään toisten kitaroita!

Kyllä minä yhden hetken pärjään e-mollia varioiden. Kitaralla e-mollisoinnun ottamiseen tarvitaan kaksi nakk… siis kaksi sormea. Oikeakätiselle ne kaksi sormea ovat vasen etu- ja keskisormi. Samaisen käden pikkusormea korkeimmalla kielellä heilutellen saa aikaan erilaisia muunnelmia, joita musiikkiin ei-kovin-perehtynyt ihminen saattaa erehtyä luulemaan melodiaksi, vaikka kyseessä on vain paniikissa harhaileva pikkusormi.

Mutta oletteko koskaan ajatelleet, kuinka pitkä on rukoushetki? Luterilaisen kirkon jumalanpalveluksessa hetki kestää ehkä kaksi minuuttia. Hallituskriisin aikana vajaat kolme. Vilkkaammassa hengellisessä tilaisuudessa hetki kestää helposti vaikka puoli tuntia. Siinäpä lipsuttelet pikkusormeasi e-kieltä ylös ja alas. Hyvällä säkällä harhailu saattaa kaukaisesti muistuttaa Metallican Nothing Else Mattersin alkua. Metallica ei ehkä kuitenkaan ole kaikkein vahvin musiikkivalinta vilkkaampaan hengelliseen tilaisuuteen. Ratkaisu on siis se, että e-mollissa mennään, vältellään kuulostamasta Metallicalta ja toivotaan, että hetki kestää vaikkapa vain vartin.

Niin minä soittelin. Soittelin ja soittelin. Vartti meni. Tulin niin epätoivoiseksi, että aloin jo taiteilla. Näppäilin myös D-duurisointua. Uskalsin kokeilla jopa h-mollia, jossa sentään täytyy yhdellä sormella painaa kaikkia kuutta kieltä. Se on kuulkaas haastavaa, vaaditaan väkeä ja voimaa. Palasin e-molliin. Ja soittelin.

Mietin soittaessani kiirastulta ja loikkaamista keikkuvalle jäälautalle. Tiesittekö, että palovammat ja paleltumat ovat luonteeltaan hyvin samanlaisia vammoja. Paleltuman saaminen kestää toki yleensä kauemmin. Siitä huolimatta pikkussormeani alkoi kuumottaa siinä kahdeksantoista minuutin kohdalla.

Minkäs teet. Rangaistus oli suoritettava loppuun ja lopusta päättivät minua korkeammat voimat. Päädyin mietteissäni siihen ratkaisuun, että en ollut kiirastulessa vaan keikkuvalla jäälautalla. Tosin jäälautoilla on taipumusta hiljaksilleen sulaa. Onneksi jo siinä kahdennenkymmenennen ensimmäisen minuutin kohdalla rukoilijat alkoivat lausua aamenia. Joskus aamen on totisesti odotettu sana!

Ei se hetki vissiin niin huonosti mennyt. Kiitoksiakin sain. Ehkä juuri siltä musiikkiin ei-kovin-perehtyneeltä ihmiseltä. Mutta kuitenkin.

Mitä tästä siis opin? Älä koskaan koske muiden ihmisten soittimiin. Ajatelkaas, jos kyseessä olisi ollut vaikka trumpetti! Semmoisesta en olisi e-mollia löytänyt, kun en ole mokomaan koskaan edes koskenut. Olisi tullut luultavasti lyhyt ja meluisa rukoushetki.

Opinko jotain muuta? Jees. Kannattaa hypätä kiikkerälle jäälautalle. Se on opulta aika jännää. Ja saa pitkästä aikaa aiheita blogeihin.

Aamen.