Metsän kallio näytti taskulampun valossakin synkältä. Onkohan sitä palaamassa nuoreksi, kun pimeät paikat välillä arastuttavat. Eivät kuitenkaan niin paljon, etteikö metsänreuna vetäisi puoleensa, kun päivän puhuri on tyyntynyt ja taivaassa on vielä muutama sävy.

Venus on loistanut viime iltoina kirkkaana, ja kuu on pullistunut taas puolikkaaksi. Otin metsänreunassa muutaman valokuvan. Kallionjärkäleistä ja taivaasta mokomasta, joka sittenkin ehti hukata sävynsä sinä aikana, kun tallustelin metsänreunaan. Mutta kun kaikki kolme sataa metriä tänne asti oli tultu ja arkuutta uhmattu, niin kuvattava oli taivaskin.

Kohta kävelin taas lähikujilla. Haroin taskulampulla pientareita ja kuulostelin. Kohta kantautuikin korviin pikkiriikkinen tuhina. Leskenlehdet olivat jo simahtaneet päivän tuulessa huojumisen uuvuttamina. Häiritsin niitä hetken valolla. Otin kuvan. Leskenlehdet eivät olleet moksiskaan. Toivotin niille hyvää yötä.

Sellainen oli iltakävely. Siihen kuului pieni pelko ja pieni ilo.