Mielessäni pyörii lause ”En minä vaan Kristus minussa”. Olen pohtinut paljon sitä kuinka ihminen voi kelvata Jumalalle, joka on luonteeltaan itse valo ja oikeudenmukaisuus. Olen lukenut Kolmatta Mooseksen kirjaa ja rinnalla Vanhan testamentin lyhyitä profeettakirjoja. Kolmas Mooseksen kirja puhuu siitä, kuinka Jumalan edessä eletään ja millaisia uhreja tuli toimittaa, jotta kansa saisi syntinsä anteeksi. Kaikista teksteistä käy ilmi kuinka Jumala odottaa, että hänen tahtonsa tulisi toteutua ja millainen tuomio tulisi olemaan. Habakuk tuskailee sen kanssa, että Jumalan tuomio näyttäisi viipyvän ja hän tuskailee kansansa luopumusta ja epäjumalan palvelusta.

Ensimmäinen reaktioni näihin oli tuska siitä, että en täytä noita mittoja ja joudun tuomiolle omista tekemisistäni ja uskoni heikkoudesta. Synnintunto alkoi jäytämään sieluni syövereissä ja polttamaan mieltä. Oli vaikea aluksi lukea noita kirjoja. Pikku hiljaa kuitenkin oivalsin, että nuo kirjat oikeastaan puhuvatkin Jeesuksesta. Aloin kuljettaa mielessä mukana kuvaa ristiinnaulitusta Jeesuksesta.

Tajusin, että minutkin tuomitaan omien tekojeni tähden, koska Jumala ei jätä mitään asiaa kesken. Mutta taivaallisessa oikeudenistunnossa tullaan toteamaan, että Tapsan tuomio onkin jo kärsitty. Jumalan tuomion on ottanut kärsittäväkseen Jeesus Kristus. Kolmannen Mooseksen kirjan kuvaus uhreista antavatkin esikuvan Kristuksen uhrista.

Tämän maailman syyttäjälaitoksen pomon pallilla istuu pääsyyttäjänä itse sielunvihollinen Saatana. Hän mielellään muistuttelee meitä niistä asioista joista joudumme tuomiolle. Hän haluaisi kovasti että keskittyisimme vain itseemme ja omiin virheisiimme. Murehtisimme ja valvoisimme yöt väsyttäen itsemme uupumukseen saakka.

Kun kantaa mielessään kuvaa Jeesuksesta, alkaa se vähitellen Pyhä Hengen vaikutuksesta sulautua meihin. Sen sijaan että piehtaroisin omassa syntisyydessäni ja pohtisin elämäni kurjuutta huomaankin vähitellen, että elämän valoisat asiat alkavat pilkahdella pintaan. Kristus minussa onkin elämäni valo.