Tänään se tapahtui. Olen ihmetellyt kun olen voinut aivan arkisen tyynesti kertoa minusta 2 vuotta nuoremmen veljeni koronaan kuolemisesta ilman itkua ja kyyneleitä! Mutta tänään se tapahtui. Kuuntelin radio dein soittolistaa ja sieltä tuli ihanaa hengellistä musiikkia ja sitten sellainen kappale kuin ”Puusepän Poika”. Silloin jokin minussa murtui.

Veljeni ei ollut puusepän poika, hän oli automies, mutta niin oli isänsäkin aikoinaan. Itse asiassa koneasentaja ammatiltaan, joka liikkui firmansa autolla ympäri Suomea korjailemassa ja asentamassa, sotien jälkeen, kaikenlaisia koneita. Pääasiassa silloiselta asuinpakaltamme Keski-Suomesta Petäjävedeltä, jossa kolme nuorinta veljeänikin syntyivät. Niin kuin tämäkin, nyt hautajaisiaan odottava. Hautajaiset koronan vuoksi toisenlaiset kuin normaalisti. Rajoitettu määrä saattajia eikä muistotilaisuutta.

Nytkin itkettää enkä saa nieltyä möhkälettä kurkustani. Minä itkin ääneen ja valitin pitkään!!! Mainitsin häntä nimeltä ja ajattelin etten enää koskaan näe hänen pysäköivän tuohon alas kadun varteen, tullakseen hetkeksi istumaan pihalleni. Me kaksi olimme jääneet asumaan tänne josta aikoinaan vanhempani ostivat keskeneräisen rintamamiestalon jota alkoivat rakentamaan. Ja joka vei heiltä molemmilta voimat. Koskaan emme olleet asuneet niin huonosti ja niin pitkään! Isä lienee ajatellut että oma on aina oma jos jotain sattuisi hänelle? Niinkuin sitten kävikin, hän kuoli yllättäen ja aika nuorena.

Nyt olen siis taas tässä, kirjoittamassa blogiani. Kysymyksiä on, mutta tiedän myös etten saa niihin, ainakaan tässä ajassa vastauksia. Miksi hän, miksen esim. minä? Keskimmäistä veljeäni vanhempi, vammainen ja toisten avusta riippuvainen ihminen, monisairas.? Vain Jumala tietää ja sitten kun pääsen Hänen luokseen ei tällä asialla ole enää merkitystä. Kuinka lohduttaisin itseäni, kuinka muita? Sitten joskus, kun saamme muistotilaisuuden pitää, minulta on pyydetty puhetta. Mitä sanoa. Ehkä se siihen mennessä selviää?

Hänen viimeiseksi jäänyt käyntinsä oli niin erilainen että jäi mietityttämään jo heti kun hän lähti. Hänellä ei ollut tapana katsoa jälkeensä vaan kiiruusti mennä autolleen painaa kaasua ja mennä. Mutta nyt hän pysähtyi, kääntyi minuun päin ja katsoi suoraan silmiin (jota hän ei ylleensä tehnyt) ja seisoi aivan hiljaa paikoillaan, jopa niin että mietin pitäisikö minun kysyä ”jäikö häneltä jotain”? Mutta en kysynyt. Se oli aika pitkä tauko….

Sitten hän kääntyi menosuuntaansa ja laskeutui rappusia alas kadulle ja hyppäsi isoon autoonsa. Rakas, kallis, ja ainoa lapseni kävi sitten vielä kuvaamasssa häntä kuolleena, eikä hän näyttänyt yhtään pahalta vaikka oli ollut jo jonkin aikaa kuollut ja myös hengityskoneessa. Minulle tulee se kuuluisa kolmas rokotus 13 pv. tätäkuuta ja hautajaiset ovat 14 päivä. Koruttomat. Voi Veljeni!!! – Jotenkin nousi mieleeni virren 373 sanat:” Jeesus kuule rukoukset köyhän kurjan syntisen, heikoimmatkin huokaukset ahdistetun sydämen. Jalkojesi juureen vaivun, pääni painan ristihin, siinä armoalttarilla rukoilen Sua armahin.” Virsien sanat ovat mielessäni mielessäni vanhoin sanoin.

Herra olkoon meidän kanssamme nyt ja aina!