Omat ajatukset risteilevät oman elämän haasteiden ja maailman tapahtumien välimaastossa. Korona painaa yhä mieltä ja elämää alas aiheuttaen huolta ja lapsuuden ydinsotapelot nousevat jälleen pintaan sotauutisten keskellä. Tuntuu siltä, että elämä rikkoo koko ajan yhä pienempiin paloihin. Usko on koetteella, kun katse painuu alas tutkimaan oman elämän syövereitä. Mieli ailahtelee uskosta epäuskoon, kun taivas tuntuu olevan hiljaa.

Pohdin miten Jumala on voinutkin uskoa kaikista suurimman aarteen, evankeliumin, ihmisen haltuun. Miten tällainen tuuliviiri, helposti rikkoutuva pystyisi palvelemaan Jumalaa ja säilyttämään aarteen ehjänä ja puhtaana? Itse koen ainakin lankeilevana ihmisenä likaavani aarteen. Saastutan sen omilla synneilläni ja epäuskollani.

Sielunvihollisen syytökset korvissani osuvat osuvat tarkasti maaleihinsa kun mietin omia syntejäni, jotka tuntuvat takertuvan vaateisiini joka päivä. Olisi helpompaa paeta pois kokonaan Jumalan luota kuin kamppailla kapealla parannuksen tiellä. Kieltää koko Jumala. Olisi helpompaa luopua omasta kutsumuksesta ja paeta pimeään.

Kuitenkin Jumala uskollisesti pitää kiinni omastaan, mikä onkin uskon suurin mysteeri. Vanha Testamentti pohjautuu liitolle, jonka Jumala teki Ihmisen kanssa. Jumala on alusta asti ilmoittanut, että tuo liitto ei tule riittämään ja Uuden Testamentin liitto onkin Jumalan lupausten täyttymys, kun Jumala sovittaa ja sopii itse itsensä kanssa sovituksesta ihmisen puolesta. Uusi testamentti kertoo, että Jumala etsii ihmistä ja lahjoittaa ihmiselle uskon tähän uuteen liittoon eli Jeesukseen. Olen pohtinut miksi tämä on mahdollista. Mikä saa ihmisen ojentautumaan kohti Jumalaa ja vastaanottamaan jotain, mikä välillä tuntuu täysin järjenvastaiselta.

Ei ole sattumaa että Raamattu yhdistää Jumalan sanan veteen ja elämään. Jumalan voima on Jumalan sanaa ja se on kuin vettä joka tyydyttää ihmisen sielun ja Hengen. 2. Kor.4:7 Kuvaa kuinka Evankeliumin aarre on saviastioissa, jotta Jumalan suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.

Jumala on aloitteelinen suhteessa ihmiseen. Jumala on kuin savenvalaja, joka omistaa saven ja muokkaa sitä taitavasti. Ihmisen elämä on saviruukun haurasta elämää ja siihen kuuluu rikkoutuminen. Jokainen sirpale on kuitenkin Jumalalle arvokas. Kun savenvalaja valmisti astioita, hän käytti niihin jo kerran valettuja ja rikottuja ruukkuja. Sirpaleet jauhettiin hienoksi ja sekoitettiin veteen. Näin saatiin entistä hienompaa savea, jossa ei enää ollut kiviä ja epäpuhtauksia. Mitä useammin astia poltettiin ja rikottiin sitä hienompaa savea siitä saatiin. Ihmiselle tuo rikkoutumisen aika on Jumalan puoleen huutamisen aikaa. Välillä se on sitä kaamoksen aikaa, jolloin tuntuu että Hän ei vastaa meille. Olemme valajan pajan nurkassa odottamassa parempaa käyttöä. Sekään aika ei Jumalan silmissä ole turhaa. Saven on nimittäin levättävä ennen valamista. Ihminen ei luonnostaa taivu Jumalan tahdon alle. Parannus ja sen tarvitseman sovituksen vastaanottaminen on kivuliasta ja vaikeaa ihmisen luonnolle. Siitä huolimatta Jumala on uskollinen ja jatkaa vastahakoisen saven muokkaamista kunnes astia on valmis täytettäväksi elämän vedellä.