Hautausmaa on usein rauhallisin paikka niissä maisemissa, joissa kuljeskelen. Kotinurkilla tie vie joskus kolmenkin kalmiston kautta yhdellä kävelyllä. Yksi niistä on hylätty. Voisi kysyä, onko kuolleempaa paikkaa kuin hylätty hautausmaa. Ainakin minusta juuri hylätty on kalmistoista rauhallisin.

Useimmiten käyn Pietarinkirkon kalmistossa. Se on lähin. Jokiranta tuo oman perspektiivinsä niin maisemaan kuin tunnelmaankin. Joki vetelehtii raukeasti alavirtaan – milloin ei ole jäässä. Ja ehkä silloinkin. Toimiiko elämä samoin?

Nimet hautakivessä eivät kerro juuri mitään. Jotkin muistuttavat hämärästi paikallisista merkkihenkilöistä; onko tuo nyt sukua kunnan luottamushenkilölle vaiko hevosvarkaalle. Siellä täällä lepää joku nuorena nukkunut.

Yhdellä hautakivellä ihan rannassa istuskelee tyyppi, jonka kanssa usein seisahdan vaihtamaan ajatuksen taikka kaksi. Hän on pieni ja hiljainen. Tähän päivään asti olen pitänyt häntä enkelinä. Sellaisiahan hautausmailla tapaa nähdä. Tänään oivalsin hyvänpäiväntuttuni keijumaisuuden. Olisiko liian uskaliasta kysäistä hänen identiteetistään?

Piilossa erään hautakiven takana on toinen henkilö. Hän istuu kasvot käsiin peitettynä. Luulen, että joku on saattanut hänet istumaan siihen ja mennyt sitten menojaan. Jos hän kohottaisi katseensa, hän näkisi joen. Ehkä kuulisi, että jää paukahteli iltapäivän auringossa. Kevään ääntä.

Hautausmaa henkii yhtä aikaa elämän rajallisuutta ja rauhaa. Tässä seison enkä muuta voi. Takaisin ei voi palata, edessä on jotain. Ehkä vetelehtivä joki haluaakin rauhoittaa. Kun menen hautausmaalle seuraavan kerran, kuiskaan murheelliselle kaverille, että aikaa on aina jäljellä ihan koko loppuelämä.