Oman sielun pimeitä kohtia on vaikea löytää valossa. Varjoihin ne onnistuvat kätkeytymään kuin yöperhonen puun runkoon. Vasta elämään väsyneen kurjuus ja katkeruus, joka vyöryttää pimeyden kaiken valon ylle, saa sielun pimeät lonkerot luikertelmaan esiin ja tarttumaan kaikeen mikä vielä hetki sitten oli puhdasta ja viatonta.

Pienikin valo saa pimeyden väistymään, mutta suljettujen ovien taakse ei edes toivon kipinä pääse sisälle.  On turvallisempaa pitää kiinni siitä mitä on, kuin avata ovensa valolle, joka tahtoisi sisään. On turvallisempaa säilyttää kontrolli omaan elämäänsä, kuin antaa ohjat toiselle. Vanhat tavat, huonotkin, ovat omia ja niiden vuoksi ei tarvitse luopua mistään. Siksi on helpompaa taivaltaa pimeässä tuttujen kipujen kanssa, kuin  päästää valo sisään ja hyppätä tuntemattomaan.

Hyvyyden muutos pelottaa, sillä  mikään ei olisi enää entisensä ja ihmisen sielu niin rakastaa tätä kaikkea. Hyvyyden muutos kirkastaisi pimeyden ja vanha ihminen olisi poissa.

Yllä oleva ajatelma on taustapaperi Jumalan kirkkaudelle. Meissä oleva synti on kiinni sielumme pohjassa. Se on kuin kirkkaan peilin tausta, jota ei erota kuvajaisen alta. Sen pintaan on kirjailtu meidän pelkomme, tarpeemme ja halumme. Me haluamme hallita elämäämme aivan itse. Tiedämme että suhde Jeesukseen muuttaa meitä mutta emme tiedä miten. Näemme valon mutta on helpompa katsoa sitä etäältä kuin olla osa sitä.

Jumalan kirkkaus pelottaa meitä jos emme tunne häntä. Usein vasta se että elämämme hajoaa palasiksi saa meidät avamaan ovemme Jeesukselle ja löydämmekin rakastavan Isän joka antaa suorittamisen ja ankarien vaatimusten sijaan rauhan ja levon.