Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


6 kommenttia

Korppi vai kotka

img_1138Käytiin pukemassa purjeveneelle talvipalttoo ylle. Yllättäen pukeminen sujui niin sutjakkaasti, että jäi vähän ylimääräistä aikaa. Ajeltiin Aaslan saarelle ja kiivettiin vanhaan ilmavalvontatorniin. Sieltä avautui maisemia lukemattomiin ilmansuuntiin. Näkyi männynlatvoja ja merta.

Mutta näkyisikö kotka?

Hetken tuijoteltiin Airiston suuntaan, ja eikös siellä päin liidellytkin iso lintu.
– Aika iso. Oliskohan kalasääski.
Kalasääski on kuitenkin kuulemma vaaleampaa sorttia.

Katsottiin Rymättylän suuntaan. Tuulessa ja nousevissa ilmavirroissa lepatti tosi iso lintu.
– Taitaa olla korppi, arvelin.

Aikamme katseltiin vielä maisemia. Sitten laskeuduttiin Karhuvuorelta ja huristeltiin odottamaan lautan lähtöä. Vastarannalla lenteli lokkeja, melko isoja lintuja monet niistä. Pieniltä ne näyttivät salmen takana. Vuorelta näkemäni linnut näyttivät suurilta, vaikka olivat kauempana.

Enkä kuitenkaan osannut olla varma.

Jostain syvältä sisältäni kuulin ihmettelyä. Miksi on vaikeaa uskoa, vaikka ihan omin silmin näkisi. Ja varsinkin miksi on vaikea uskoa, että itselle sattuisi jotain hienoa. Kuten että näkee kotkan. Tai kaksi.

– Taitaa olla korppi.

*   *   *

”Abraham vastasi: ’Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’
’Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ’mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’
Mutta Abraham sanoi: ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.'”
(Luuk. 16: 29-31)

Mainokset


9 kommenttia

Ellun kanat ja Jumalan kotkat

Kanat kaakattaa ja munii. Ja sen on ihan hyvä se. Hyödyllisiä ovat ja vaarattomia, tipuina suorastaan hellyyttäviä.

Mutta ne kuuluisat Ellun kanat. Ne kaakattavat, jos jaksavat, mutta eivät taida edes munia. Kunhan makaavat heinissään. Sinne ne ruokitaan. Onko niistä edes pataan!

Ellunkana- kristillisyys on sellaista oleilua jyvien ääressä, nokitaan vähän sieltä ja vähän täältä ja joskus Ellunkanakin hyvän jyvän löytää. Tärkeintä sille on saada vain maata täyden kupunsa ääressä. Voisihan sitä ajan kuluksi lennähtää orrelle katselemaan maailman menoa, mutta onhan se riski täydellä vatsalla lennellä kuin päätön kana.

Munisit nyt edes, hyvä kana!

Kotkat! Ne nauttivat tuulista. Ne nousevat myrskyn selkään ja kiitävät korkeuksissa haltioituneina, taistelijan kiilto silmissään. Ne nousevat saastepilvien yläpuolelle, raikkaaseen ilmaan, yhä ylemmäs ne leijuvat, vain Taivas on rajana. Kotkansilmät näkevät kauas ja tarkasti. Ei sellaista pikkuluikeroa tai myyrää, jota se ei havitsisi. Ei sellaista käärmettä, jota se pelkäisi.
Kimppuun! Ja takaisin ylös Taivaan tuuliin ja pyörteisiin, myrskyyn ja sateisiin.

Kotkakristillisyys näkeen Taivaan kirkkauden, sieltä se ammentaa voimansa ja rohkeutensa. Myrskyt ovat sille haaste nostaa siivet levälleen ja antaa mennä. Koko sen olemus ylistää Luojaansa, jonka lähellä se viihtyy ja jolle se haluaa elää. Se tietää tehtävänsä ja pelkäämättä käy käärmeitten kimppuun. Mitä lähempänä se on Taivasta, sitä enemmän sillä on voimia liidellä myrskyjen ja sateitten läpi.

” Kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat.”
Jesaja 40: 31