Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


1 kommentti

Kelpaanko minä?

img_20200805_192549Kesän mittaan olen kamppailut tuon otsikon kysymyksen kanssa. Jokaisella on omat tarinansa ja oman elämänsä kanssa joutuu näköjään vähän väliä jonkin asteiseen henkiseen ja hengelliseen konkurssiin. Syyt eivät aina ole edes isoja ulkopuolisin silmin, mutta sisäiseen kamppailuun joutunut kristitty ei aina kykene tarkastelemaan omia kipujaan ulkopuolisen silmin. 

Itse olen kamppailut oman kutsumukseni kanssa. Oma jaksamiseni on ollut koetteella jo pidemmän aikaa ja kaikki hengellinen, joka liittyy tuohon kutsuun on tuntunut epämiellyttävältä. On tullut tunne, että en jaksa ja halua opettaa ja julistaa sanaa. Olen jopa kyseenalaistanut välillä koko uskoni perusteet.

Roomalaiskirjeessä Paavali avaa tätä ihmisenä olemisen tuskaa.

Room. 7

Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. 19En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. 20Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.21Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. 22Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, 23mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. 24Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? 

Paavalin parahdus omasta heikoudestaan on alkanut elää minussa. Oman parannuksen tekoni  heikkous ja mitättömyys Jumalan edessä paljastunut ja tajuan kuinka riippuvainen olen Jeesuksesta ja hänen sovitustyöstään. Ilman Jeesusta tuhoutuisin. Synti, joka itselleni ehkä eniten yhteyden puutetta Jumalaan ja lähimmäisiin, näkyy penseytenä ja välinpitämättömyytenä. Väsymys ja masennus ruokkii tätä kaikkea.

Miksi siis kelpaan Jumalalle yhä vaikka sisälläni Syyttäjä jatkuvasti nostaa eteeni lain, joka toistuvasti tuomitsee minut. Eilen illalla otin pitkästä työn alle Daavidin ja Saulin elämän luvun alle. Kaksi Jumalan valitsemaa suurta miestä, joista toinen sortui Jumalan viitoittamalta tieltä ja toinen ei. Saulin tarinassa vaikuttaa olevan jopa kunniallisempia elementejä kuin Daavidin tarinassa. Daavid jopa tapattaa miehen saadakseen tämän vaimon itselleen. Tästä suhteesta syntyy  yksi Jeesuksen esivanhemmista.

Daavidin elämästä voimme oppia, että ihminen, joka virheistään huolimatta elää jatkuvasti Jumalan kasvojen edessä ja etsii hänen tahtoaan, säilyttää Jumalan siunauksen elämässään. Tällainen ihminen on juuri oman heikkoutensa ja sen tunnustamisen tähden sopiva työrukkanen Jumalan käyttöön. Hän on tyhjä astia jota Jumala voi käyttää ja täyttää.

Syyttäjä, sielunvihollinen pyrkii kaikin keinoin horjuttamaan meidän ja Taivaallisen Isän välistä suhdetta. Se pyrkii nostamaan meidän syntisyydestämme yhä uudelleen asioita ja aiheita horjuttamaan  uskoamme. Ja jos kuvittelemme, että usko on jotain mitä me itse olemme löytäneet on se helppo myös kadottaa. Mutta jos muistamme, että usko on armolahja Jumalalta ja kokonaan Jumalalta tullutta, emme voi sitä kadottaa tyhjään. Saamme roikkua kiinni Jumalan lupauksissa ja Evankeliumin ihmeellisessä armossa silloinkin, kun emme jaksa suorittaa. Silloin saamme vain olla Jumalan suurella kämmenellä. Silloin Henki huokaa puolestamme Jumalan puoleen sanomattomin sanoin ja toteutuu Jeesuksen sana, minä annan teille rauhan!


5 kommenttia

Iso soppa – New Wine -hajatelmia 1

Porukka oli valtava, ja joka iikalla oli huutava nälkä. Pelkästään vatsojen murina sai korvat soimaan. Puhumattakaan siitä pienimuotoisesta napinasta, jota kuului sieltä sun täältä. Näin kovaa nälkää ei ollut koettu ikinä. Eikä siihen kohdalle osunut sitä pikkusälliäkään, jolla olisi ollut viisi leipää ja kaksi turskaa. Nälkä siis oli, jatkui ja paheni.

Juuri kun väkijoukko oli lopullisesti uupumaisillaan nälkäänsä, jostain ilmestyi tumma kaveri, jolla oli suunnaton pata. Padassa pulputti valtava soppa. Sopan tuoksu oli herkullinen.

– Tulkaahan syömään, huusi suuren sopan kokki ja sipaisi lyhyitä hiuksiaan taaksepäin. – Kulhoja on pöydällä ja taitaa siinä olla alumiinilusikoitakin.

Mistä ihmeestä se pöytäkin oli siihen tupsahtanut.

Valtava porukka tuijotti kokkia. Ihan siistin näköinen. Näytti ehkä vähän turvapaikanhakijalta. Viikset nenän alla.
– Tulkaa, tulkaa, huuteli kaveri. – Kaikille riittää kyllä.

Ensin kulhon otti lauma lapsia. He saivat soppaa ja alkoivat latkia keittoa.

– Nam, totesi joku, joka oli väristään päätellen kotoisin Keski-Afrikasta.
– Ihan kuin mummolassa viime kesänä, täydensi toinen tenava, selvästi pohjoismaalaista sukujuurta.

Monet aikuisetkin ottivat kulhoja ja aika maiskutus alkoi kuulua.

Mutta osa ihmisistä kääntyi poispäin.
– Ei sillä varmasti ole hygieniapassiakaan. Kyllä chateaubriand olisi paljon parempaa.

Lähtivät kävelemään erämaata kohti murisevien vatsojensa perässä.
– Hyvää tämä on, tulkaa pois, huuteli kokki lähtijöiden perään. Turhaan.

Ne, jotka jäivät, saivat vatsansa täyteen. Osa jäi padan lähistölle kiittelemään kokkia. Osa vetäytyi kauemmas ja kävi levolle. Jotkut tuijottelivat horisonttiin häipyvien lähtijöiden perään.

Illan tullen laulettiin. Laulu kantautui yli erämaan aina vuorille asti.

 

Lähteet:
Painettu: C.S. Lewis, Narnian viimeinen taistelu. Luku ”Yö saapuu Narniaan”.
Painamaton: Markku ja Johanna Sarento, Evankeliumi – ilosanoma vai taakka? New Wine -kesätapahtuma, 14.7.2017, Jämsä.


6 kommenttia

Korppi vai kotka

img_1138Käytiin pukemassa purjeveneelle talvipalttoo ylle. Yllättäen pukeminen sujui niin sutjakkaasti, että jäi vähän ylimääräistä aikaa. Ajeltiin Aaslan saarelle ja kiivettiin vanhaan ilmavalvontatorniin. Sieltä avautui maisemia lukemattomiin ilmansuuntiin. Näkyi männynlatvoja ja merta.

Mutta näkyisikö kotka?

Hetken tuijoteltiin Airiston suuntaan, ja eikös siellä päin liidellytkin iso lintu.
– Aika iso. Oliskohan kalasääski.
Kalasääski on kuitenkin kuulemma vaaleampaa sorttia.

Katsottiin Rymättylän suuntaan. Tuulessa ja nousevissa ilmavirroissa lepatti tosi iso lintu.
– Taitaa olla korppi, arvelin.

Aikamme katseltiin vielä maisemia. Sitten laskeuduttiin Karhuvuorelta ja huristeltiin odottamaan lautan lähtöä. Vastarannalla lenteli lokkeja, melko isoja lintuja monet niistä. Pieniltä ne näyttivät salmen takana. Vuorelta näkemäni linnut näyttivät suurilta, vaikka olivat kauempana.

Enkä kuitenkaan osannut olla varma.

Jostain syvältä sisältäni kuulin ihmettelyä. Miksi on vaikeaa uskoa, vaikka ihan omin silmin näkisi. Ja varsinkin miksi on vaikea uskoa, että itselle sattuisi jotain hienoa. Kuten että näkee kotkan. Tai kaksi.

– Taitaa olla korppi.

*   *   *

”Abraham vastasi: ’Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’
’Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ’mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’
Mutta Abraham sanoi: ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.'”
(Luuk. 16: 29-31)


Jätä kommentti

Jo on kirves laskettu puunjuurelle

Kristikunta on kippuroinut koko olemassa olonsa ajan kahden tulen välissä. Kun ihminen on tehnyt sovinnon Jumalan kanssa ja saanut armon, alkaa pian uusi kiirastuli ja tuska. Ihminen löytää itsensä vaatimusten ja riittämättömyyden aiheuttamasta kurimuksesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen joutunut pohtimaan omaa syntisyyttäni ja sitä, että en osaa ”sammuttaa” omaa päätäni. En löydä mistään sitä vikavirtakytkintä, joka poistaisi sielussani olevat viat ja virheet, jotka kiusaavat minua alati. Alan vähitellen ymmärtää sitä, mitä tarkoittaa, kun syyttäjä, sielunvihollinen yrittää tehdä tyhjäksi kaiken sen, mitä Jeesus on minuakin varten valmistanut Ristillä.

Mitä, jos en tuotakkaan hyvää hedelmää siellä, missä pitäisi. Miksi en kykenekään antamaan kaikkea anteeksi, vaikka saan itse kaiken anteeksi. Miksi epäusko hiipii yhä sisimpääni, enkö olekaan oikeasti uskossa? Mitä minulle tapahtuu, kun olen tällainen? Hakataanko minut pois, revitäänkö minut juurineen maasta, kun en tuotakaan sitä ensihedelmää?

Olen huolissani siitä, mitä tapahtuu kun ensirakkaus Jeesuksen hiipuu ja arki sammuttaa ylistyksen ja Hengen liekit.  Mitäs sitten, kun tuntuu kornilta puhua Jumalan Pyhästä ja itsestäni samassa lauseessa. Siinä olotilassa vaatimus olla mitat täyttävä uskovainen, tukehduttaa ja lamauttaa. Pakottaa vetäytymään piiloon katseilta. Kipu voittaa rakkauden ja voimattomuus riistää rauhan. Onko kirves jo asetettu minunkin jalkoihini?

Luukkaan evankeliumissa 13:6-9 Jeesus tuntuu asettavan määräajan, vielä vuosi on armon aikaa. Ja onhan se näin, että mitä sitä kasvattamaan puuta, joka on hyödytön. Voiko Jeesus olla noin armoton?

Miksi Jeesus puhuu hedelmättömästä viikunapuusta? Puusta, joka tuottaa tavallisesti hedelmää 10 kuukautta vuodessa. Kuusi vuotta puu saa kasvaa rauhassa kenenkään koskematta ja vasta seitsemäntenä vuonna saa poimia hedelmää ja silloinkin ensimmäinen hedelmä uhrataan Jumalalle. Kuka on tuo Isäntä  ja kuka on Puutarhuri? Ketkä siinä puhuvat?  Onko vertaukseen kätketty jotain, mitä emme ymmärrä?  Ja onhan Isäntä ollut armollinen, kun jo kolmena vuonna on  etsinyt ensihedelmää eikä löytänyt mitään. Hän antaa vielä lisää aikaa, mutta mitä jos se ei riitä.

Millaista hedelmää aina vaadimmekaan toisiltamme tai itseltämme. Voiko hedelmän kasvua pakottaa tai vauhdittaa. Mistä sen kasvu tulee? Hengen Hedelmä vai minun hedelmäni.

Mitä tekstin takana on ja mitä Jeesuksen yleisö oikeasti kuuli?

Viikunapuu, tuo Jumalan kansan vertauskuva, kasvaa viinitarhassa iankaikkisessa rauhassa. Näetkö miten  Jumala keskustelee sydämessään puusta, jonka hän itse istutti. Aivan kuten huolestunut äiti, joka odottaa yöllä eksynyttä lastaan kotiin, Herraa murehduttaa puun kohtalo. Murheellisena mutta armollisena hän säälii luotuaan ja toteaa itselleen: ”Anna sen olla! Kyllä se joskus antaa hedelmän. Annan sen hedelmättömyyden anteeksi”. Jeesus, Puutarhuri lohduta sinä ja armahda puuparkaa. Anna sinä sille uusi kasvu ja ensihedelmät, kun kukaan muu ei voi sitä tehdä. Ei se mitään vaikka  ensi vuotesi meni hukkaan etkä jaksanut kantaa satoa. Ole rauhassa, minä annan sinun olla.

Meidän on joskus vaikea lukea Raamattuamme ja nähdä sen sanojen viisaus. Se mistä ensin löydämme lain löytyykin takaa suuri armo ja rakkaus. Hedelmäni ovatkin puutarhurin kasvattamia eikä minun ja siksi saan vain olla. Olen yhä Jeesuksen oma ja ihan tällaisenaan.


4 kommenttia

Epäusko, uskon vastakohta?

20131008_174336

Onko uskon vastakohta epäusko? Riippuuko se siitä mihin uskomme ja mihin epäusko kohdistuu. Onko epäuskoa se, että uskomme vain osaan Raamatun sanasta?

Jeesus moittii opetuslapsia vähäuskoisiksi, Pietaria Jeesus tylytti ja käski Saatanaa väistymään. Jeesus näki miten opetuslapset yrittivät ymmärtää häntä, kuinka he kisälleinä olivat kuuliaisia ja toimivat Jeesuksen opetusten mukaan mutta silti he toisinaan epäonnistuivat. Mietin miten olisi minun käynyt jos olisin ollut  parantamassa kuunvaihetautista poikaa tai jos olisin astunut veneestä kohti Jeesusta. Olisinko pysynyt edes sitä yhtä askelta veden päällä.

Opetuslapset törmäsivät omaan inhimillisyyteensä, Kun heidän katseensa putosi alas ihmiseen, pois Jeesuksesta, he jäivät omien inhimillisten taitojensa varaan. Epäusko siihen, että he voisivat parantaa jotain niin vakavaa ja pelottavaa, sulki heissä väylän, jonka kautta Jumalan voima toimi. Epäuskosta tuli tulppa. Jeesukseen he uskoivat yhä mutta eivät siihen, että Jumala voisi toimia heidän kauttaan. Kuulostaako tutulta?

On oikeastaa aika  jännä pohtia tätä taustaa vasten, mitä Jeesus tarkoitti kun hän sanoi että minun on mentävä pois, jotta Puolustaja, Pyhä Henki voisi tulla.

Kun Pyhä Henki laskeutui helluntaina opetuslasten ylle ja täytti heidät, kukaan ei enää puhunut opetuslasten epäuskosta sanaakaan. Opetuslapset alkoivat toimia kuuliaisesti ja pelotta. Heillä oli nyt täysi ymmärrys Jeesuksesta ja siitä, että Jumalan valtakunta oli lähellä, se kurkotti nyt heidän kauttaan tähän maailmaan.

Meidän uskomme määrä tai vahvuus ei lisää Jumalan voimaa. Mutta epäuskomme voi estää sitä toimimasta. Epäusko ei vähennä Jumalan rakkautta meitä kohtaan mutta se voi etäännyttää meitä Jeesuksesta.  Jeesuksessa Jumalan valtakunta tuli lähelle, Jeesuksesta tuli uskomme alkaja ja täyttäjä. Armosta tuli vapautemme ja samalla voimamme. Armo saa meidät takertumaan Jumalan sanaan. Armo tekee meistä opetuslapsia ja armo lopulta lähettää meidät ihmisten keskuuteen toimimaan Jeesuksen tavoin. Olemme kisällejä, jotka Jeesus varustaa Pyhällä Hengellä koska omat lahjamme ovat varsin köykäisiksi havaittu.

Onko siis epäusko uskon vastakohta? Ei välttämättä,  Se kertoo vain sen, että olemme heikkoja ja tarvitsemme Pyhän Hengen, Puolustajan näyttämään ja kirkastamaan meille sen mitä Jeesus tahtoo meidän tekevän ja antamaan meille kyvyn olla kuuliaisia. Näin Jumala voi toimia meidän kauttamme.