Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

#NWhimos18 , Vieläkö Jumala vastaa?

Päivä painuu mailleen. Se on ollut pitkä ja aika uuvuttava. Aamu kului auton pakkaamisessa ja viimetipan ihmettelyssä. Jollain tavalla matkaan lähtö on aina rankempaa kuin itse matkan teko.

Matkalla mietin, mitä oikeastaan odotan tältä matkalta ja Jumalalta. Luulen, että moni muukin New Wine -kesäjuhlaan tulija oli samoissa mietteissä tehdessään matkaa Himokselle. Onko meillä ylipäätään lupa odottaa ja pyytää Jumalalta jotain? Toisaalta eikö Jumala tahdokin juuri sitä, että olisimme hänen lapsiaan? Voiko lapsi oikeastaan tehdä muuta kuin pyytää? Jeesuksen omina saamme omistaa Jumalan lapsen nimen ja pyytäessämme Jumalalta toteutamme samalla hänen tahtoaan.

Matkalla kävin mielessäni läpi omaa elämääni ja sitä miten Jumalan johdatus ja suoranainen puuttuminen on pitänyt minut kiinni uskossa Jeesukseen. Samalla pohdin omaa kutsumustani ja sitä vieläkö jaksan vastata siihen.

On hyvä, kun juhlapaikka on vuodesta toiseen sama, jolloin majoittuminen ja muut rutiinit sujuvat sukkelaan. Jää aikaa ihmetellä ja moikkailla tuttuja. En ole nuorempana ollut mikään halaajatyyppi, mutta liekö ikä pehmittänyt miehen, sillä ensimmäinen puoli tuntia juhla-alueella oli pelkää iloista halaamista. Ihmiselle on tärkeää tulla kohdatuksi ja hyväksytyksi. Jumalan perheväen kohtaamisen tulisi olla aina tällaista.

Kankkosen Suvi aloitti illan tilaisuuden Sefanjan kirjan ajatuksella siitä, miten Jumala lohduttaa niitä, jotka kokevat olevansa kaukana juhlakokouksista. Heidät Jumala kokoaa ja lohduttaa. Jotenkin löysin itseni tuosta kohdasta, ja sain kokea Jumalan läsnäoloa ja lohtua Matikaisen Mikon karhumaisessa rutistuksessa jo juhlaportilla.

Itse illan opetus oli Pesosen Antin käsissä. En halua sitä referoida tähän, mutta jotenkin puheen sisältö oli vastausta edellisen blogini ajatuksiin ja omiin pohdintoihini monella tasolla. Jeesus kohtaa meidät omissa varjoissamme ja kipukohdissamme. Niissä kohdissa joko lähenemme Jeesusta tai etäännymme hänestä. Kivut antavat perspektiiviä elämäämme ja paljastavat sen, mitä me olemme sisimmässämme. Voimme joko oppia niistä ja mennä eteenpäin kutsuamme noudattaen tai lyödä hanskat tiskiin ja luovuttaa. Elämän solmukohdat auttavat meitä kasvamaan sellaiseksi kuin Jumala on meidät tarkoittanut, jos vain uskallamme katsoa totuutta silmiin silloin, kun Pyhä Henki sen meille valaisee.

Itse sain varsin selvän vastauksen siihen, mitä pyysin Jumalalta. Minun on vain katsottava sitä, mihin Jumala on minut jo nuorena kutsunut. Olennaista ei ole se, mitä minä olen, vaan se, mitä Jumala haluaa yhä kauttani tehdä. Olennaista eivät ole omat tunteeni, vaan se, mitä ihmiset voivat saada Jumalalta minun kauttani. Eli vaikka ihmisen syntisyys ja heikkous ovat aina läsnä, niin Jumalan pyhyys voittaa ne aina, jos vain Jumalan rakkaus pääsee vaikuttamaan. Kun fokus on Jeesuksessa, hän on mukana kaikessa mitä teen, ja hänen identiteetinsä ikäänkuin peittää omani.

Mitä sanoisin tämän päivän lopuksi? Ehkä sen, että Jumala ei petä koskaan lupauksiaan, vaan pitää niistä kiinni silloinkin, kun minusta tuntuu, että en enää jaksa. Hän virvoittaa, lohduttaa ja vahvistaa niitä, jotka etsivät Hänen kasvojaan.

Mainokset