Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Pöytälaatikon kätköistä menneitä muistellen

3 kommenttia

Salatun surun hiljainen huone.

Kauan sitten löysin ihanan puutarhan ja minut täytti riemu. Paljon myöhemmin, vuosien saatossa, puutarhan ihanuus vain syveni. Puutarhan, tai oikeastaan puiston sydämestä löytyi talo, ulkoapäin jo ränsistynyt ja hyljätyn oloinen. Tunnen talon. Sisälle mentyäni minun ei enää tarvitse pysähtyä ensimmäisiin huoneisiin, vaan lähden kulkemaan eteeni aukeavaa käytävää. On määrä mennä kaikkein perimmäisimpään huoneseen, sen syvimpään kammioon.

Ovi sinne on pieni ja piilossa. Sitä ei voi kukaan muu avata kuin Hän joka siellä asuu – ja minä. Huonessa ei ole mitään silmin nähtävää, mutta siellä asuu lemepä rauha. Kyyneleet ovat siellä kuivuneet, nyyhkytyksiä ei enää kuulla. On tyyntä.

Siellä minä kohtaan Hänet, joka samanaikaisesti on siellä ja kulkee sinne kanssani. Vaikka Hänen läsnäolonsa suu siellä, ja vaikka Hän on aina ja kaikkialla kanssani, tunnen joskus kulkevani huoneeseen yksin ja hädissäni, turvattomana ja pelkoa tuntien. Siellä Hän kuitenkin aina on, huoneessa jossa Hän puhuu kanssani sanomattomin sanoin. Niin ihana on Hänen läsnäolonsa, että tahtoisin jäädä siihen asumaan, mutta tähän asti on ollut palattava tähän rikkinäiseen, kaiken murheen ja tuskan täyttämään maailmaan.

Tuo käynti hiljaisessa salatun surun huoneessa auttaa minua kuitenkin jaksamaan. Olen saanut kohdata Ikuisen, olla yhtä Kaikkivaltiaan Pyhän kanssa ja kokea kuinka näkymättömät ovat todempia ja kestävämpiä kuin näkyvät.

Tiedän, kun talo kerran vanhuuttaan lempeästi puretaan, alkaa lopppumaton ilo.

 

Erotessa

Suru on hiljainen viitta joka kietoo hämärällä mäellä

usva joka ympäröi etäisen katseen,

silmät jotka katsovat kohti ja ohi – ja hiljaiset huulet.

 

Aamulla

Yön tummuus liukenee hiljaa aamun vaalenevaan sineen

lumen valkaisemat puut piirtyvät toisiaan ja taivasta vasten.

Yöllinen taiteilija on tuntenut suurta riemua, aamussa soi Teleman fagotti ja nokkahuilu

– odotan lintujani

 

Kun nämä tekstini kaivoin esiin pöytälaatikosta vuosien takaa, tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut ja kuitenkin on.

3 thoughts on “Pöytälaatikon kätköistä menneitä muistellen

  1. Tuli muutama kirjoitusvirhekin, ” vaikka hänen läsnäolonsa suu siellä” piti olla ASUU. En osannut korjata. Voi olla muutakin.

    Tykkää

  2. Mahtavan kaunista, henkilökohtaista ja herkkää, kiitos Tuulikki kun jaoit!

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.