Vaimo oikoo eteisen mattoja ja pinoaa viikon lehdet hieman parempaan ojennukseen. Hänen miehensä mittaa kahvia keittimeen ja laskee mielessään tulijoita. On osaston vuosikokouksen aika. Puolenkymmentä kahvikuppia on valmiina ja eilen tehty tiikerikakkukin on laitettu pöytään. Kaikki on sokeritonta ihan käytännön syistä. Naapurin emäntä on ainoa joka saa syödä mitä lystää, mutta muilla on jonkin sortin dieetti ollut jo vuosia.

Varastossa olisi osaston vanhat kahvikupit viidellekymmenelle hengelle mutta ei niitä ole tarvittu enää vuosikymmeneen. Takana ovat ajat jolloin kaikki olisivat tulleet paikalle ja eihän jäseniäkään ole kuin parikymmentä jäljellä. Kyläkin on kuihtunut  murto osaan entisestään.

Lähetiltä tullut kirje oli avattuna pöydällä raamatun vieressä. Pirteä nuori lähetti kertoo siinä terveiset koulultaan, jossa hän työskentelee. Kirjeet ovat talon emännän, osaston sihteerin, henkireikä eläkeläisen arjen harmaudessa. Lähetti työskentelee lasten parissa.  Koulussa ja kylässä panostettiin tyttöjen ja naisten koulutukseen ja lähetti kertoi miten oli saatu uusia koulukirjoja ja tarvikkeita hankittua koululle. Miten ihmeelliseltä tuntukaan se että heidän pienen lähetyspiirinsä vähillä rahoilla oli niin suuri merkitys tuola kaukana.

Lähetyspiiri oli kyläosaston ainoa toimiva kokoontumismuoto evankeliumijuhlien rinnalla.  Yli 80 vuotta lähetystyötä oli tehty ja tuettu niin lähellä kuin kaukana.  Vuosikokous pidettäisiin aina, niin kauan kuin jäseniä olisi ja paikalle tulisi edes yksi jäsen. Pyhäkoulu lopetettiin viimevuoteen koska lapsia ei enää tullut ja eipä niitä muksujakaan kylällä ollut kuin kourallinen mutta josko joku harvoista nuorista äideistä  alkaisi kaivata lapsilleen Pyhäkoulua, siinäpä onkin rukousaihetta päivän hartaushetkeen.

Vaimo pitää kädessään Hengellistä lehteä ja aikoo sanoa siitä jotain miehelleen, mutta heittää sen sitten takaisin lehtipinoon. Uutiset kirkosta murehduttavat mieltä mutta niissä ei lopultakaan ole mitään uutta. Vastustaja tekee työtään ja turhanaikaisista riidellään niinkuin ennenkin. Kuinka ne osaavatkin sotkea selviä asioita. Evankeliumin sanoma armosta oli riittänyt hänelle aina.

Siitä kumpusi ilo ja helpotus raskaaseen arkeen. Taivastoivo oli ollut aina kantava voima osaston ihmisille.  Kirkkopolitiikka tuntui kaukaiselta ja oman seurakunnan papit olivat olleet aina mieluisia puhujia seuroissa eikä koskaan ole heidän kanssaan ollut minkäänlaisia kiistoja.

Vieläköhän  tavallisiin seurohin olisi tulijoita, miettii vaimo kun ensimmäinen tulija koluutteli rollaattorinsa kanssa eteiseen ja hihkaisi iloisen tervehdyksensä.

Tuntia myöhemmin kaikui iloinen laulu tuvasta…

Pikkulintu riemuissaan
laulelevi onneaan,
ei hän jouda kaipaamaan
eikä suremaan.
Ei hän, ei hän
jouda suremaan.