Ikuisesti sinun, vannoo moni rakastetulleen. Ikuisuus, äärettömyys, loputtomuus, sanoja jotka ovat muuttuneet yhä useammalle vain vertauskuviksi. Moni onkin siirtynyt käyttämään hieman vähemmän suurudenhulluja sanoja.

Katsoin  Twilight saagan viimeisen osan. Elokuva on teinisatu, jonka tarinan pohjana on romantisoitu kuva vampyyreistä ja ihmissusista. En ota kantaa elokuvan pahuus ja hyvyys teemaan. On turha lähteä demonisoimaan elokuvaa, joka on kuitenkin melko harmiton ja perinteinen, rakkautta sekä hyvän ja pahan taistelua kuvaava kertomus. Mutta se mikä laittoi miettimmään, oli leffan viimeinen sana, ikuisuus. Tarinan päähenkilöstä tulee tarinassa lopulta itsekin olento, jolla on mahdollisuus elää loputton elämän.

Vaikka olemme karsineet kuolemattomuuden harhana omasta länsimaisesta ajattelustamme, kuitenkin iankaikkisuus teema on nostanut juuri tämän elokuvan ja kirjasarjan suosituksi. Ikuisuus ja kuolemattomuus kiinnostaa mutta se verhotaan sadun muotoon. Ikuisuuden Taju ja kaipuu on syvällä ihmisessä. Sieltä sitä ei voi kitkeä pois.

Elokuva on ennenkaikkea rakkauselokuva.  Viimeisessä kohtauksessa pari vannoo toisilleen rakkautta sanoin; -Kukaan ei ole rakastanut niinkuin minä rakastan sinua. Leffa päättyy sanoihin ikuisesti.

Jumalan on rakkaus, hän loi ihmisen ikuisuusolennoksi.  Voimme vain kuvitella mitä elämä on ollut  Jumalan yhteydessä ennen syntiinlankeemusta. Yhteydessä Jumalaan joka rakkaudesta loi ihmisen.  Suurin tragedia tässä oli, että tuohon rakkauteen kuului oikeus kääntää selkänsä  rakkaudelle. Hylätä Jumala ja unohtaa hänet.

Nuoruuteen kuuluu aina ripaus kuolemattomuutta, Toivo ja rakkaus ovat nuoren ihmisen rakennuspuita, Uskosta on tehty sen sijaan vanhuuteen kuuluva kainalosauva, jota moni ei kuvittele tarvitsevansa.

Pikainen katselmus kello 10 messuun ja kirkkosaliin vahvistaa teorian. Vain harvasta salista löytyy nuoria tai työikäisiä. Mutta Salit eivät ole tyhjiä sillä vaikka väkeä ei ole paljon ja messuväki on iäkästä,on sali pullollaan elämän kokemusta ja viisautta. Sali pullistelee Toivoa. Ja ennen kaikkea Sali on täynnä Ikuisuutta. Todellista iankaikkisuutta.

Tänään luimme lasten kanssa tuhlaajapojasta. Kun  tarkemmin tarkastelee kertomuksen isää, tajuaa että hän oli antanut anteeksi pojalleen ennenkuin edes antoi perintöosuuden pois. Isä rakasti poikaa koko ajan. Pojan palatessa hän suojeli poikaa antamalla vaatteet ja sormuksen merkiksi täydestä perinöoikeuden palauttamisesta niin ettei kukaan voinut poikaa vahingoittaa tämän palatessa kotiin.

Jumalan todellisuus on enemmän kuin minkään sadun maalaamat haaveet ikuisesta elämästä. Jumala rakastaa lastaan vaikka tämä rikkoisi ja pettäisi. Armo joka meitä kohtaa on armoa jonka mukana tulee täysi osallisuus Jumalan valtakunnan perinnöstä. Rakkaus jota hän osoittaa meitä kohtaan on suurinta rakkautta mitä koskaan ollut ja tulee olemaan.

Oma rakkautemme toisiamme kohtaan on täällä ajassa häilyvää, oman mielemme oikkujen varassa olevaa. Joskus on vaikeata rakastaa ja tilalle tulee ahdistus ja tuska. Sairaudet ja vanhuus runtelevat  kehoamme. On vaikea ymmärtää elämän tarkoitusta. Jumalan Pyhä henki auttaa meitä kuitenkin näkemään sen iankaikkisuuden joka on kätketty meidän sydämeemme. Pyhä Henki antaa uskon ja me tiedämme olevamme Jumalan lapsia, Iankaikkisuuden perillisiä.