.

Yksittäisen kristityn elämässä on vain yksi asia, joka lopultakin merkitsee jotain. Se on armo.

Ihminen, joka tajuaa, että hän ei ole kykene löytämään elämästään sellaista onnea ja tyydytystä, joka  peittäisi ja piilottaisi sen tosiasian, että kerran tämä kaikki loppuu ja kuolema odottaa, tällainen ihminen kurottautuu kohti armoa ja tulee uskoon. Hän hakee turvaa Jumalalta ja saa sen.
Jotkut ovat saaneet armon elää Jeesuksen kanssa koko ikänsä. Joillekin Jumalan kutsu on tullut vasta myöhemmin. Kutsu ei kuitenkaan synny tyhjiöstä vaan siitä että joku julistaa evankeliumia Jeesuksesta. Joku joka on astunut pois omalta mukavuusvyöhykkeeltään, vastannut Jeesuksen lähetyskäskyyn ja ollut kuuliainen. Joku jolla on ollut Pyhän Hengen tulta sydämessään ja hänen kauttaa Jumalan kutsu tavoittaa haavoilla olevan ihmisen.

Uskoontulo on joskus kipeä prosessi, joka päättyy  helpotukseen ja armon tuntemiseen. Uskoontulo vaatii lopultakin
vain sen, että ottaa lahjana vastaa uskon. Sana vaikuttaa ja sanomme ääneen,
että minä uskon ja pyydämme, auta minua Jumala.
Uskon keskipiste ja alkaja on Jeesus, Jumalan poika. Hän on se mihin me uskomme.
On surullista, että evankeliointi ja uskoontuleminen on joutunut paitsioon kirkon opetuksessa, aivan kuin se ei kuuluisi siihen paljon
puhuttuun kansankirkkoon. Ainakin minusta tuntuu siltä. Tunnustavia uskovia katsotaan
vinoon ja pidetään ahdasmielisinä farisealaisina. On trendikkäämpää olla vain vähän
Jumalan suuntaan kallellaan ja pitää visusti suu kiinni omista uskon asioista.
Unohdetaan että sydämen kyllyydestä suu puhuu. Armon kokeminen täyttää sydämen
ilolla ja Pyhä Henki laittaa puhumaan.
Olen huomannut että moni opettaja ja evankelista joiden opetus koskettaa
ihmisiä ovat itse olleet ihmisinä vähäisiä ja heikkoja astioita. Heillä ei ole
ollut esittää mitään omia meriittejä ihmisille. Tyhjä astia on helpompi täyttää
Pyhällä Hengellä kuin astia joka on täynnä omia agendoja. Heidän suunsa
täytyvät Jumalalle mieleisistä sanoista, jotka koskettavat tavallista
kadunmiestä ja naista.
Uskoon kuuluu ajatus, että meidän tulisi tuntea Jumala johon uskomme. Se, että
Jumala on salattu tai häntä ei näe, ei tarkoita sitä etteikö Jumalaa voisi
oppia tuntemaan. Mutta jos meillä on kiire omaan elämäämme takaisin ja
Seurakunta on vain yksi harrastepiireistä omantuntomme rauhoittamiseksi jää
Jumalan todellisuus arvoitukseksi.
Jumalan tunteminen lähtee Raamatun lukemisesta ja siitä että annamme hänen olla mukana
kaikessa mitä ikinä teemme. Ilossa ja surussa, suunnitelmia ja päätöksiä
tehdessämme, aina ja joka tilanteessa. Tämä tuo rukouksen tavaksi hoitaa
asioita. Se murtaa Jumalan valtakunnan rajan ja päästää sen vaikuttamaan
elämäämme. Elämän tiimellyksessä Jumala tulee tutuksi.
Kun selvitämme kuka Jumala on, hän jo tietää mitä me tarvitsemme.
Rukouselämämme rikastuu ja syvenee kun elämme Jumalan läsnäolossa.

Kun vaikkapa rukoilemme paranemista toisen puolesta ja jäämme odottamaan Jumalan vastausta, luotamme
samalla, että Jumala on jo tehnyt sen mikä on meille hyväksi. Elämämme ei ole
kuitenkaan ennalta määrätty vaan Jumala on kaiken ennalta nähnyt ja on meidän
asiamme otammeko vastaan sen mitä Jumalalla on meille antaa. Joskus käy niin
että Jumala haluaa meidän sinnikkäästi rukoilevan lisää ja joskus taas vastaus
tulee heti. Kipeimmältä se tuntuu silloin, kun rukoilemaamme paranemista ei
tule ja joudumme jopa hyvästelemään läheisiämme Taivasmatkalle. Varsinkin
lapsen jättäminen Jumalan käsiin tuntuu vaikealta ja raskaalta. Vain Jumalan
rakkaus voi silloin lohduttaa jos muut eivät sitä osaa tehdä. Jumalan rakkaus
näkyy jälleen näkemisen toivossa.

Me matkaamme ajassa joka on erillään Jumalan todellisuudesta ja olemme tämän
kirotun maan vieraina, vieraan maan kansalaisina. Oikea kotimme on Jumalan
luona.
Kun yksittäinen uskova painii uskonsa kanssa, on taustalla ihmisiä, joille
Jumala on antanut omat tehtävänsä. Jumala kutsuu uskovia opettajiksi,
evankelistoiksi ja paimeniksi. Mutta jokaisen uskovan Jumala varustaa
taisteluvarustuksella ja antaa aseet hengelliseen sodankäyntiin pahaa vastaan
ja hyvän puolesta.
Vastustajat eivät ole toisia ihmisiä, vaan he ovat se rakkauden kohde joiden
puolesta taistelemme. Joskus kovin ottelu käydään kuitenkin omassa
sisimmässämme, jotta oppisimme rakastamaan. Vasta tuon ottelun jälkeen silmämme
avautuvat näkemään, että ainoa tapa taistella, on rakastaa.