Isä Meidän rukouksessa minulle vaikein kohta on ollut sydämestäni sanoa:” niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”. Lapsuudessani luimme kotonani vuonna 1948 kirkolliskokouksen hyväksymää Katekismusta. Siinä tuo kohta kokonaisuudessaan kuului näin:” Ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin anteeksiannamme meidän velallisillemme”. Tämä velallisuuden asia on puhuttanut minua pitkään.
Minä rikon, ja minua rikotaan. Siksi olen mieltynyt tuohon pyyntöön, jonka muoto on minulle se, että pyydän omia velkojani anteeksi sekä Jumalalta että lähimmäisiltäni, jota kautta toivon voivani koko sydämestäni antaa anteeksi myös niille joille olen velkaa. Niille, jotka kokevat että olen heille velkaa. Joiden mielestä en ole ollut sellainen kuin he olisivat toivoneet tai olettaneet minun olevan. Erityisen kipeää on ollut tuottaa pettymys omille läheisilleen alkaen äidistäni.

Äiti. Äiti oli kärsivä ihminen, kaikkea sitä vaille jäänyt jonka toivoisi jokaiselle ihmiselle kuuluvan edes sillä tasolla ettei ihmisestä tulisi katkera ja sitä myöten kahlittu omassa elämässään. Ettei ihminen tuntisi jatkuvasti tulevansa torjutuksi sellaisena kuin on, tai olisi jos voisi olla, puhumattakaan rakastetuksi tulemisesta. En myöskään toivoisi että kukaan ihminen joutuisi kärsimään sodista, kuten vanhempani. En liian tiuhaan syntyvistä lapsista, liiasta työstä tai sellaisesta jossa joutuu puolustelemaan erilaisuutta perheessään. Sukupolvien ketjussa kannetaan erilaisia kuormia ja ne siirtyvät vanhemmista lapsiin. Minä olen velkonut, minua on velottu. Mikä siis avuksi?

Joitakin aikoja ennen elämänsä päättymistä äiti ilmoitti minulle tulevansa pariksi viikoksi luokseni. Ahdistuin. Me olimme molemmat suhteessamme toisiimme jo niin rikki ettei siitä seuraisi mitään hyvää. Yritin paeta, mutta en päässyt pakoon, hän tuli. Kävimme samat vanhat vaikeudet ja väärinymmärrykset läpi eikä mikään ollut muuttunut vaikka äiti sanoi tulleensa uskoon. Kuilu oli liian suuri ylitettäväksi. Ilta tuli, äiti oli mennyt vuoteeseen ja minä kärsin huonosta omasta tunnosta. Oli mentävä. Minulle ei ollut ollut koskaan syliä joten olin kauhuissani, mutta menin, otin äitini syliin ja pyysin häneltä anteeksi…… Kun hän oli kuolemassa syöpään, soitin hänelle viimeisen puheluni sairaalaan sanoin:” Äiti taivaassa tavataan”. Äiti vastasi:” Niin kai”. Minulla on ollut isäni kuolemasta aikaa yli 30,  äitini kuolemasta 15 vuotta ja veljeni kuolemasta 4 kuukautta. On ollut aikaa.

Miksi tämä henkilökohtainen teksti? Sen tähden että olen kokenut kuinka Jumalan osuus elämässäni on auttanut kahleista vapauteen. Ensimmäinen otsikkoni olikin tälle tekstilleni ”Kahleissa vai vapaa”. En nyt hae mitään raamatunlauseita tähän, koska kaikki jotka täällä kirjoittavat osaavat ne jo ulkoa.
Tiedän kuitenkin ettei ole helppoa päästä täydellisesti vapaaksi, niin että olisi täydellinen ilo kaikista niistä lupauksista joita Herramme on meille antanut, ja ymmärtää täysin sitä vapautta johon Jeesus elämällään, opetuksillaan, rakkaudellaan, totuudellaan, anteeksiantamuksellaan, ristinkuolemallaan ja ylösnousemisellaan on meille lahjoittanut. Sen saamme täydellisenä vasta nähdessämme hänet kasvoista kasvoihin, sitten, kun muutumme samankaltaisiksi kuin Hän. Vasta kun saamme riisua tämän maallisen ja pukeutua taivaalliseen. Tarkoitukseni on korostaa tuota velkaantumisesta vapautumista. Sitä rikkinäisyyden tuomaa tuskaa vähentää, joka meissä on. Pyydetään anteeksi, ja ennen kaikkea, annetaan anteeksi. Ei ole muuta tietä kestävään Iloon ja Rauhaan itsensä ja lähimmäistensä suhteen. Opetellaan sietämään erilaisuutta ja näkemään jokaisessa ihmisessä risti ja veri.
Jeesus rukoili omiensa puolesta, se on kauneinta mitä maailmassa voi olla! Kun sitä ajattelen pääsee itku. Hei, ystävät, annetaan niille anteeksi jotka eivät, vielä, tiedä mitä tekevät. Ei kanneta taakkaa jonka Jeesus on jo kantanut. Otetaan vastaan rakkaus jonka puolesta Jumala on kuollut!

Särjetyt syömmet korjaa nyt Herra, paranna haavat haavoitetun. Veresi kallis lääkkeeksi anna, haavoihin sielun ahdistetun.
Anna oi Herra, armosi mulle, näethän kaikki puutteheni. Virvoita auta, hoida ja kanna, huonoinkin lapsi laumahasi.
Oi, Jeesus Kristus lunastajamme, luoksesi kerran tulla mun suo. Autuain joukkoon, pyhien seuraan, taivaiseen kotiin istuimes luo.
– En tiedä kenen sanat mutta on kirjoitettuna vanhan Katekismukseni alkulehdelle.

Pitkästi tekstiä mutta vielä lopuksi Vilho Rantasen runo:
Hiljaa
Hiljaa, ystävät hiljaa, siellä nyt vaeltakaa missä suru ja murhe ovelle kolkuttaa./ Missä taakkojen alle uupuvat sydämet, / missä itkien käyvät/ vaivatut ihmiset.
Ken on tuskien tuttu, kyllä hän tietävi sen: siipehen satutettu arka on lintunen./ Yhtä se toivoo pyytää: paikka jos pieni ois/ minne tuulilta maailman, turvaan paeta vois.
Älkää ankarin käsin, sattuko sydämeen, jonka harpuissa soivat sävelet särkyneen/ Jollet sä ruokoa maasta korjata talteen vois,/ jätä se Mestarin huomaan, väisty vaieten pois.
Ei ole helppoa kantaa ristiä ihmisen. Työläs on kuormien alla kulkea nauraen./ Siksi, ystävät, hiljaa siellä vaeltakaa, missä elämän murhe/
portille kolkuttaa.

Näin tänään, mutta Herrassa iloiten. ”Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän” He sanoivat: ”Herra, anna meille aina sitä leipää” Jeesus sanoi heille:” Minä olen elämän leipä. Sille joka tulee minun luokseni, ei koskaan tule nälkä, ja sille, joka uskoo minuun, ei koskaan tule jano!”
Herra siunatkoon Sinua!