Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Anna minulle anteeksi

9 kommenttia

Isä Meidän rukouksessa minulle vaikein kohta on ollut sydämestäni sanoa:” niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”. Lapsuudessani luimme kotonani vuonna 1948 kirkolliskokouksen hyväksymää Katekismusta. Siinä tuo kohta kokonaisuudessaan kuului näin:” Ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin anteeksiannamme meidän velallisillemme”. Tämä velallisuuden asia on puhuttanut minua pitkään.
Minä rikon, ja minua rikotaan. Siksi olen mieltynyt tuohon pyyntöön, jonka muoto on minulle se, että pyydän omia velkojani anteeksi sekä Jumalalta että lähimmäisiltäni, jota kautta toivon voivani koko sydämestäni antaa anteeksi myös niille joille olen velkaa. Niille, jotka kokevat että olen heille velkaa. Joiden mielestä en ole ollut sellainen kuin he olisivat toivoneet tai olettaneet minun olevan. Erityisen kipeää on ollut tuottaa pettymys omille läheisilleen alkaen äidistäni.

Äiti. Äiti oli kärsivä ihminen, kaikkea sitä vaille jäänyt jonka toivoisi jokaiselle ihmiselle kuuluvan edes sillä tasolla ettei ihmisestä tulisi katkera ja sitä myöten kahlittu omassa elämässään. Ettei ihminen tuntisi jatkuvasti tulevansa torjutuksi sellaisena kuin on, tai olisi jos voisi olla, puhumattakaan rakastetuksi tulemisesta. En myöskään toivoisi että kukaan ihminen joutuisi kärsimään sodista, kuten vanhempani. En liian tiuhaan syntyvistä lapsista, liiasta työstä tai sellaisesta jossa joutuu puolustelemaan erilaisuutta perheessään. Sukupolvien ketjussa kannetaan erilaisia kuormia ja ne siirtyvät vanhemmista lapsiin. Minä olen velkonut, minua on velottu. Mikä siis avuksi?

Joitakin aikoja ennen elämänsä päättymistä äiti ilmoitti minulle tulevansa pariksi viikoksi luokseni. Ahdistuin. Me olimme molemmat suhteessamme toisiimme jo niin rikki ettei siitä seuraisi mitään hyvää. Yritin paeta, mutta en päässyt pakoon, hän tuli. Kävimme samat vanhat vaikeudet ja väärinymmärrykset läpi eikä mikään ollut muuttunut vaikka äiti sanoi tulleensa uskoon. Kuilu oli liian suuri ylitettäväksi. Ilta tuli, äiti oli mennyt vuoteeseen ja minä kärsin huonosta omasta tunnosta. Oli mentävä. Minulle ei ollut ollut koskaan syliä joten olin kauhuissani, mutta menin, otin äitini syliin ja pyysin häneltä anteeksi…… Kun hän oli kuolemassa syöpään, soitin hänelle viimeisen puheluni sairaalaan sanoin:” Äiti taivaassa tavataan”. Äiti vastasi:” Niin kai”. Minulla on ollut isäni kuolemasta aikaa yli 30,  äitini kuolemasta 15 vuotta ja veljeni kuolemasta 4 kuukautta. On ollut aikaa.

Miksi tämä henkilökohtainen teksti? Sen tähden että olen kokenut kuinka Jumalan osuus elämässäni on auttanut kahleista vapauteen. Ensimmäinen otsikkoni olikin tälle tekstilleni ”Kahleissa vai vapaa”. En nyt hae mitään raamatunlauseita tähän, koska kaikki jotka täällä kirjoittavat osaavat ne jo ulkoa.
Tiedän kuitenkin ettei ole helppoa päästä täydellisesti vapaaksi, niin että olisi täydellinen ilo kaikista niistä lupauksista joita Herramme on meille antanut, ja ymmärtää täysin sitä vapautta johon Jeesus elämällään, opetuksillaan, rakkaudellaan, totuudellaan, anteeksiantamuksellaan, ristinkuolemallaan ja ylösnousemisellaan on meille lahjoittanut. Sen saamme täydellisenä vasta nähdessämme hänet kasvoista kasvoihin, sitten, kun muutumme samankaltaisiksi kuin Hän. Vasta kun saamme riisua tämän maallisen ja pukeutua taivaalliseen. Tarkoitukseni on korostaa tuota velkaantumisesta vapautumista. Sitä rikkinäisyyden tuomaa tuskaa vähentää, joka meissä on. Pyydetään anteeksi, ja ennen kaikkea, annetaan anteeksi. Ei ole muuta tietä kestävään Iloon ja Rauhaan itsensä ja lähimmäistensä suhteen. Opetellaan sietämään erilaisuutta ja näkemään jokaisessa ihmisessä risti ja veri.
Jeesus rukoili omiensa puolesta, se on kauneinta mitä maailmassa voi olla! Kun sitä ajattelen pääsee itku. Hei, ystävät, annetaan niille anteeksi jotka eivät, vielä, tiedä mitä tekevät. Ei kanneta taakkaa jonka Jeesus on jo kantanut. Otetaan vastaan rakkaus jonka puolesta Jumala on kuollut!

Särjetyt syömmet korjaa nyt Herra, paranna haavat haavoitetun. Veresi kallis lääkkeeksi anna, haavoihin sielun ahdistetun.
Anna oi Herra, armosi mulle, näethän kaikki puutteheni. Virvoita auta, hoida ja kanna, huonoinkin lapsi laumahasi.
Oi, Jeesus Kristus lunastajamme, luoksesi kerran tulla mun suo. Autuain joukkoon, pyhien seuraan, taivaiseen kotiin istuimes luo.
– En tiedä kenen sanat mutta on kirjoitettuna vanhan Katekismukseni alkulehdelle.

Pitkästi tekstiä mutta vielä lopuksi Vilho Rantasen runo:
Hiljaa
Hiljaa, ystävät hiljaa, siellä nyt vaeltakaa missä suru ja murhe ovelle kolkuttaa./ Missä taakkojen alle uupuvat sydämet, / missä itkien käyvät/ vaivatut ihmiset.
Ken on tuskien tuttu, kyllä hän tietävi sen: siipehen satutettu arka on lintunen./ Yhtä se toivoo pyytää: paikka jos pieni ois/ minne tuulilta maailman, turvaan paeta vois.
Älkää ankarin käsin, sattuko sydämeen, jonka harpuissa soivat sävelet särkyneen/ Jollet sä ruokoa maasta korjata talteen vois,/ jätä se Mestarin huomaan, väisty vaieten pois.
Ei ole helppoa kantaa ristiä ihmisen. Työläs on kuormien alla kulkea nauraen./ Siksi, ystävät, hiljaa siellä vaeltakaa, missä elämän murhe/
portille kolkuttaa.

Näin tänään, mutta Herrassa iloiten. ”Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän” He sanoivat: ”Herra, anna meille aina sitä leipää” Jeesus sanoi heille:” Minä olen elämän leipä. Sille joka tulee minun luokseni, ei koskaan tule nälkä, ja sille, joka uskoo minuun, ei koskaan tule jano!”
Herra siunatkoon Sinua!

Mainokset

9 thoughts on “Anna minulle anteeksi

  1. Tuulikki, tämän päivän tekstisi käy syvissä vesissä, mutta siellä on myös se pelasturengas:
    ”Sen tähden että olen kokenut kuinka Jumalan osuus elämässäni on auttanut kahleista vapauteen.”

    Olin muutama vuosis sitten Ryttylässä kurssilla, jonka nimi oli Korvalla. Siellä oltiin kuuntelemisen taitoa pohtimassa. Yksi opettajista lausui runon, jonka tekijää en ehtinyt kirjata ylös, mutta runon vauhdissa kalenterin kanteen kyllä. Etsin sen esiin luettuasi tekstisi, sillä niin suuri totuus siinä on sekin, kuinka sukupolvien ketjussa jotkus asiat, haavatkin, vain saattavat siirtyä eteenpäin.

    ”Lähdin lapsuudenkodistani selässäni reppu ja repussa mitta.
    Sillä mittasin itseäni ja aina tuli tulos: Ei riitä, ei riitä.
    Sitten löysin uuden mitan.
    Se sanoi: Riittää, riittää hyvinkin.
    Silloin ymmärsin, mittani oli virheellinen. Sen ainoa lukema oli, Ei riitä.
    Vein sen takaisin ja äitini hämmästyi.
    Ei se virheellinen ole. Se on perintömitta ja kulkenut suvussa jo kauan.”

    Raamatun ”mitta”, joka usein tulisi kaivaa esiin on minulle psalmi 139. Kunpa osaisimme sillä mitalla toinen toistammekin mitata.

    Kiitos tästä Tuulikki.

    Tykkää

  2. Virpi. Minullekin tuo runo, jonka tähän laitoit on tuttu, mutta en myöskään saa mieleeni kuka sen on kirjoittanut.
    Rakas ja paljon luettu on myös tuo psalmi. Usein, jos en muuta voi lukea, luen psalmeja, niissä on kaikki mitä ihminen tarvitsee ” elämään ja Jumalisuuteen”.

    Itse en enää pysty edes kuvittelemaankaan kuinka sietämätöntä olisi jaksaa tätä elämää, ilman kaikkea sitä armoa ja rakkautta jota olen saanut kokea uskon kautta Herraan. Pitkä tie on ollut kuljettavana tähän rauhaan joka minulla Jumalan armosta nyt on. Kirjoitan siis siitä mitä olen itse kokenut toiveenani että joku, joka kantaa ahdistavaa kivun taakkaa, pääsisi niin lähelle Jumalan sydäntä että saisi rauhan ja vapauden sisimpäänsä.

    Sinun teksteistäsi, Virpi, näkyy että vaellat Jumalan rauha sydämessäsi ja syvällä olennaisessa. Kirjoituksistasi tulee mieleeni se sana jossa sanotaan Jumalan olevan ylpeitä vastaan mutta antavan nöyrille levon. Sinussa näkyy se kirkkaus, joka vanhurskaan vaelluksessa toteutuu kirkkaudesta kirkkauteen, aina täyttymyksensä täyteen päivään saakka.
    Kiitos!

    Tykkää

  3. ”Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan.”

    Tuo kohta nousi mieleen. ”ei pitänyt kiinni oikeudestaan”. Tuossa on ihmismielelle ja lihalle läksyä.

    Tykkää

    • Minusta tuo on ydintä. Nöyryyteen ja armahtamiseenhan meitä kasvatetaan ja siihen iloon että Kaikkivaltias Jumala vastaa kaikkien ihmisten elämästä. Meistä ei siihen ole, ja saamme olla vapaat, kun jätämme velkomisen, toivotamme vaan siunausta ja jätämme koko elämämme Herran haltuun. Kuinka se helpottaakaan ja antaa voimia katsoa asioita ja ihmisiä toisin kuin luonnostamme tekisimme.

      Virpi, Valitsemasi raamatunlause tuo ilon ja vapauden!
      On vain yksi joka tietää mitä tekoa ihminen on ja millainen on ihmisen sydän – ja kunkin elämä. Kaikki me olemme erilaisia ja kohtalomme samoin, vain Jumala tietää ja ymmärtää ja Hän myös tekee oikeuden, kaikille aikanaan. Jätetään toinen toisemme ja itsemme Jumalan haltuun rukoillen toistemme ja itsemmekin puolesta että meissä Kristus valo saisi olla tuntuva ja näkyvä.

      Tykkää

  4. Syvällinen teksti, kyllä!
    Kommentoin vain Isä meidän -rukouksen kohtaa.
    Pyydämme Jumalaa antamaan meille anteeksi samalla tavalla kuin me annamme anteeksi muille.
    Näinkö:
    ”Jumala, anna meille anteeksi yhtä vähän kuin me annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”
    Vai näin:
    ”Jumala, anna meille anteeksi yhtä paljon kuin me tahtoisimme antaa anteeksi meitä vastaan rikkoneille, vaikka emme siinä ihan täysin yksin onnistukaan.”
    Onneksi Isä meidän -rukous on me-muodossa. Anteeksi antaminen on kollektiivinen urakka.

    Tykkää

  5. Kiitos Juha.
    Kun emme tiedä koko todellisuutta toistemme tarinoiden takaa, on silti hyvä että uskalletaan kommentoida, se todistaa siitä että teksti on jollain tavalla puhutellut. – Muuten juuri eilen mietin missä sinä luuraat kun ei ole näkynyt? :) kiva kun tulit.

    Tuo toiseksi viimeisin lause koskettaa. Anteeksiantaminen on prosessi jossa tarvitaan Jumalan apua, niin kuin koko elämässämmekin. Tässä se ihme onkin, mihin emme ihmisinä yksin pysty, Jumala tulee lempeän ja rakastavan Pyhän Henkensä kautta meitä auttamaan oikeaan suhteeseen itsemme, lähimmäistemme ja Hänen itsensä kanssaan.

    Se vapaus mikä anteeksiantamisen seurauksena tulee on todella käsittämättömän suuri, kuin tuhannen kilon taakka putoaisi harteilta ja olisi kevyt kuin höyhen.
    Siinä oppii samalla myös syvemmin armon merkitystä. Paavalikin tuskaili, kuka pelastaisi hänet siitä kuoleman ruumiista johon hänkin tunsi olevansa sidottu, kuten jokainen meistä on joutunut jollain tasolla kantamaan. Kiitos Jumalalle jeesuksessa Kristuksessa olevasta pelastuksesta ja syntien kuorman kantamisesta meidän puolestamme!

    Ja todellakin, hienosti sanot: ”anteeksiantaminen on kollektiivinen urakka”. On hyvä yhdessäkin tunnustaa syntisyytensä ja saada kuulla synnit anteeksi.
    Siunausta elämääsi, Herra on hyvä ja uskollinen!

    Tykkää

  6. Vielä jatkan tästä aiheesta.
    Kun omien syntiensä tunnustamisen ja anteeksiannon kautta saa rauhan ja ilon elämäänsä, on valmis antamaankin anteeksi, pyytämättäkin ja halulla. Kun ymmärrys ihmisen ”kollektiivisesta” syntisyyden taakasta aukeaa, rakkaus lähimmäistä kohtaan saa toivomaan hänellekin anteeksisaamisen ja antamisen vapaudesta koituvan riemun.

    Itse olen nähnyt että se joka katkeroituu elämässään, ei pysty sovintoon itsensä Jumalansa tai lähimmäisensä kanssa, on myöskin uhri jossain ketjussa jota ei ole Jumalan avulla saatu katkaistua. Sellainen ihminen jatkaa uhriuttamista, syyllistämällä muita koska hänellä on itsellään niin hirveän vaikea olo.

    Ei meistä kukaan voi valita sellaista elämää jossa kaikki olisi täydellistä ja ehjää.
    Olemme samassa veneessä, koko ihmiskunta luodun maailmamme kanssa, ja tuhon omat ellemme anna Jeesuksen itseämme pelastaa. Kukaan ei ole toistaan parempi tai pyhempi voidakseen katsoa olevansa oikeutettu toista tuomitsemaan, mutta se jolla on suhde Elävään Jumalaan voi rukoilla apua sekä itselle että kärsivälle lähimmäiselleen.
    On myöskin sanottava etteivät ihmiset useinkaan tietoisesti/tahallisesti toisiaan loukkaa, vaan erilaisuuksissamme ymmärrämme toisiamme herkästi väärin.

    Raamatun totuus meistä kaikista on, että ellemme ole kohdanneet elävää Jumalaa Jeesuksessa Kristuksessa ja antaneet elämäämme hänen hallintaansa, vaellamme täydellisessä pimeydessä, emmekä voi auttaa ketään. Se on surullisempaa kuin mikään mitä voi kuvitella. Siksi on tärkeää etsiä Jumalan valtakuntaa ja sen myötä saada kaikki muukin, mitä tarvitaan elämään vahvaa ja kiitollista, lähimmäistäkin palvelevaa elämää.

    Olin tänään Jumalan palveluksessa omassa seurakunnassani, ja kun olin näitä asioita pohtinut lausuin aivan toisella tuoreudella ja syvällisemmällä mielenlaadulla Isä Meidän rukouksen, toivoen todella että me kaikki sisäistäisimme sen sanoman ja eläisimme sen todeksi, niin hyvin kuin vain ikinä voisimme, Jumalan armon ja rakkauden myötävaikutuksella.

    Tykkää

  7. ” Kun ymmärrys ihmisen “kollektiivisesta” syntisyyden taakasta aukeaa, rakkaus lähimmäistä kohtaan saa toivomaan hänellekin anteeksisaamisen ja antamisen vapaudesta koituvan riemun.”

    Tuossa on Tuulikki iso viisaus!

    Tykkää

  8. :) Kiitos! Ajattelin sinua juuri, tulet sen huomaamaan ;)

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s